ENSIMMÄINEN OSA

1.

Taivaalle nousee harmaata savua. Nuotion äärellä tuulen puolella istuu nainen, joka työntää tuleen verkkaisesti yksi kerrallaan roskapapereita, pahvipurkkeja ja tyhjiä valmisruokapakkauksia. Välillä naisen katse kohoaa savun saattelemana ylös, pääosin hän kuitenkin tuijottaa liekkejä. Tökkii katkenneen jääkiekkomailan varrella palavia puita. Ritisee ja rätisee. Hänen vaatteensa, etenkin kyynärpäistä paikattu päällystakki, ja hänen hapsottavat hiuksensa haisevat noelta, eikä haju katoaisi viikkoon.

Nuotiota lähestyy mies laiskoin askelin, suussaan tupakka. Hänen katseensa seuraa savuvanaa, se kääntyy tuulen taivuttamana kohti riutunutta pihakoivua. Missään ei näy vesisankoa. Pihamaan ruohikko kasvaa minkä kasvaa, sade kastelee jos kastelee. Läpi toukokuun maa on pysynyt korppuna kuivuudesta. Jos tuli riistäytyisi nuotiosta, se polttaisi hetkessä piha-alueen, päärakennuksen, kaksi vanhaa aittaa ja käyttämättömän ulkohuussin. Vasta kun lähimetsä olisi liekeissä, kuuluisi paloauton ujellus. Nainen istuisi varmaan vielä silloinkin nuotion äärellä.

Nainen katsoo lähestyvää miestä, enemmän käsiä kuin mitään muuta. Hieman myös askellusta. Saisiko polvivammasta jotain korvausta? Vai onko vamma lonkassa tai nilkassa, varpaankynnessä? Mulkussa ainakin on vikaa, mutta siihen tuskin saisi Kelalta apua. Vaikka aiemmin se on kyllä toiminut turhankin terhakkaasti, nainen hymähtää itsekseen. Viimeisin siitos uinuu sisällä siskonsa vahdittavana.

”Missä ostokset?”

”Tulevat perässä.”

Nainen yrittää ottaa selvää miehen ilmeestä. Pokerinaama se on aina ollut. Ei saa näin vuosienkaan jälkeen tarkkaa kuvaa, mikä se on miehiään. Mutta juuri siitä syystä kiinnostanut on aikoinaan herännyt, on ollut pakko ratkaista arvoitus. Eikä ole tullut edelleenkään selkoa. Jos lähettää ostoksille, ei ole mitään takuita, milloin tulee takaisin, ja kun tulee, mitä tuo mukanaan. Tällä kertaa ei näköjään mitään. Katsoo miehen käsiä. Eivät tärise, ei ole juoppoputki päällä. Mutta jossain muualla se on aikaansa viettänyt kuin ruokakaupassa.

”Omin jaloinko ruoka on alkanut kulkea?”

Hänen mieleensä välähtää näky viime kesältä. Hän oli käynyt katsomassa isäänsä keskussairaalasta. Ei ollut löytynyt paikkaa hoitokodista, mutta sairaalaan olivat ottaneet nukkumaan pariksi yöksi. Ennusteen mukaan sen jälkeen lähtisi henki. Ei tarvinnut odottaa niin kauan. Vielä käytävällä sairaanhoitaja oli sanonut, että isänne on odottanut teitä aamusta saakka. Eipä tuntunut enää odottavan, silmät pysyivät visusti kiinni. Hän oli käynyt hakemassa paikalle saman sairaanhoitajan ja sanonut, että kuolleelta hän minusta näyttää. Sairaanhoitaja oli todennut, että niinpä näyttää, ja tarjonnut isän kiisseliä syötäväksi, koska muuten se pitäisi heittää pois. Kiisseli vai isä? Paluumatkalla vastaan oli tullut kadulla kulkeva laite. Kukaan ei sitä ohjannut, itsekseen meni, pysähtyi kiltisti liikennevaloihin. Melkein olisi voinut luulla koiraksi, jos ei olisi kulkenut pyörillä. Hän oli pysäyttänyt lähestyvän miehen ja kysynyt, mikä se on. Mies oli nimittänyt sitä ruokarobotiksi. Valo oli syttynyt vihreäksi ja robottikoira, mikä olisi sopinut paremmin nimeksi, oli jatkanut kulkuaan. Mutta eihän täälläpäin ole mitään sellaisia, sitä paitsi maksaisi varmasti maltaita kuljetuttaa ruokaa niin söpöllä laitteella. ”Tuovat pakettiautolla.”

”Kenen autolla? Ja ketkä tuovat?”

Mies ottaa henkoset. Paremmalta se tuntuu keuhkoissa kuin nuotion savu. Sitten hän heittää käryävän tumpin nuotioon, kaltaistensa joukkoon. Hän ei katso naista vaan pihakoivun oksaan ripustettua paitaa. Katselee paljon muutakin ympärillään. Autonromua, josta on enää ruosteinen kehikko jäljellä. Peltipurkkien röykkiötä. Talon kattoa, jossa kasvaa sammalta. Verhottomia ikkunoita. Raidallisia kissoja, jotka juoksevat huussin liepeillä. Ja sitten taas savuavaa nuotiota. Eikä piruillaankaan sano mitään.

”On taas herra niin olevinaan. Tietää kaikki maailman asiat mutta mitään ei vaimolleen kerro.”

Eikä äkäisen tölväisyn jälkeen huvitakaan kertoa. Antaa eukon odotuttaa, jos on noin kireällä tuulella. Mitä jos hän olisi ostanut maitopurkkien ja vihannesten alennussäkin lisäksi itselleen naisen. Tuonut kainalossaan tänne. Mennyt sellaisen kanssa joksikin aikaa sisälle. Oli niitä kaupungilla. R-kioskin ja kampaajan välissä oli entinen kampaamo, jonka verhoilla peitettyyn ikkunaan oli ilmestynyt kyltti aasialaisesta hieronnasta. ”Ei siellä älynystyröitä hierota”, oli mies baarin puolella hekottanut. Yhden hän oli käynyt juomassa, ei yhtään sen enempää.

Mies katsoo asiakseen kohentaa tulta. Hän nappaa mailan naisen kädestä ja työntelee sillä pääosin jo hiiltyneitä puita. Kipinöitä sinkoilee ympäriinsä, yksi hänen kuluneitten tennareittensa päälle. Pian hehku haihtuu eikä jää edes tummentumaa. Hän ojentaa mailan takaisin naiselle, joka ei kuitenkaan ota sitä vastaan, se jää lojumaan karheikolle.

”Mitä varten olet katkaissut mailan?”

”Sebu sen teki. Yritti lyödä sillä Roopea, mutta osui ainoastaan seinään.”

”Poikien leikkiä.”

Se on miehen käsitys kasvatuksesta. Kaikki on leikkiä, mikä ei tosissaan satuta. Ei ihme millaisia niistä on tullut. Nainen katsoo halveksien miestä, mutta vähitellen hän leppyy. Miehen kasvot ovat omaperäisen kiehtovat. Jos tulisi tuollainen kaupungilla vastaan, heti kääntäisi katseensa pois, mutta jos uskaltautuu katsomaan tarkemmin, kasvonpiirteet osoittautuvat yllättävän viehättäviksi. Sama pätee luonteeseen. Maineestaan huolimatta mies ei ole paha. Ei sinnepäinkään. Ei kai hän muuten olisi sietänyt miestä kaikki nämä vuodet, lisäksi synnyttänyt tälle liudan lapsia. Kuka sellaiseen ryhtyisi, jos toinen ei yhtään miellyttäisi.

Kumpikaan ei sano hetkeen mitään. On aika paijata yhtä kissoista, sitä joka on tullut ihmettelemään, mikä nuotiossa äsken välähti. Sormet kissan turkin sisällä on hellin kosketus, minkä mies on pitkään aikaan kokenut. Ei hän niiden lukumää-rää tiedä, pentuja tulee ja menee. Mutta ei niistä haittaakaan ole, mukava kissoja on rapsutella, etenkin nyt kun on muutenkin hyvä olla. Viimein hän päättää paljastaa osan salaisuudesta, katsoa miten eukko siihen suhtautuu.

”Ei sitä kaikkea olisi jaksanut kantaa. Ei sellaista voimamiestä olekaan.”

”Mitä siinä horiset? Muovipussillinen maitoa, riisiä ja rehuja, leipää jos on alennuksessa. Eikä tarvitse kantaa kuin bussipysäkille asti.”

”Lisäksi kakut.”

”Mitkä ihmeen kakut? Ja mitä varten muka?”

”Suklaakakku ainakin, siitähän sinä pidät. Ja vaaleanpunaisella kuorrutettua lapsille, oikein ällomakeaa, kun sormenpäällä maistelin.”

”Kaupassako? Eikö tullut vartija paikalle?”

”Mistään kaupasta nyt ala juhlakakkuja ostamaan. Konditoriassa minä kävin, vai miksi sitä kutsutaan, leipomossa.”

”Mitä varten sinä kävit leipomossa?”

”No kakkuja ostamassa, johan minä äsken sanoin. Etkö sinä yhtään kuuntele.”

”Niin mutta minkä ihmeen vuoksi?” nainen tuhahtaa vihaisena. Mies selvästi kieroilee hänen kanssaan. Yrittää saada suuttumaan, ja hyvin siinä onnistuukin. ”Kakkukahvit ajattelin tarjota.”

Nainen päättää, ettei sanoa enää mitään. Sisällä kiehuttaa niin ettei kannatakaan. Jos mies paljastaa tahallaan ainoastaan sanan kerrallaan, hän ei kysy enää mitään. Osaa hänkin tämän pelin. Sitä on pelattu yli parikymmentä vuotta. Ei ole voittaja vielä selvillä.

”Ostin myös television, kun se vanha on alkanut rätistä.”

Nainen pysyy vaiti. Painaa huulet yhä tiukemmin vastakkain. Ajattelee, että vai...