I
Lakitoimistossa

”Kappas vain, taas se vanha pitkätakki!” huudahti pikkukirjuri. Lakitoimistoissa juoksupoikia kutsutaan pikkukirjureiksi. Samalla hetkellä poika puraisi oikein hyvällä ruokahalulla leivänpalaa ja irrotti vähän sen pehmeää sisusta, muovaili siitä pienen pallon ja ampui sen tuuletusluukun kautta iloisesti ulos ikkunasta, jonka pieltä vasten nojaili. Hyvin suunnattuna ammus osui ensin tuntemattoman miehen hattuun ja kimmahti siitä ylös miltei ikkunakehikon tasolle. Mies kulki rue Viviennellä sijaitsevan talon pihan poikki, ja juuri siinä talossa asui herra Derville, asianajaja.

”Kuule Simonnin, älä pilaile ihmisten kustannuksella, tai osoitan sinulle ovea! Olkoon asiakas kuinka köyhä tahansa, hän on aina ihminen, pahus vieköön!” sanoi herra Boucard, pääkirjuri, ja keskeytti kululaskun laatimisen.

Juoksupoika on yleensä kolmetoista- tai neljätoistavuotias, kuten Simonninkin, ja toimii kaikissa lakitoimistoissa pääkirjurin erityisen käskyvallan alla. Esimiehen henkilökohtaiset toimeksiannot ja rakkauskirjeet työllistävät muutenkin kiireistä pikkukirjuria, jonka tehtävänä on kuljetella tuomioistuinten päätöksiä ulosottomiehille ja kanteita oikeuspalatsiin. Käytöstavoiltaan hän on kuin pariisilainen katupoika, jonka kohtalona on toimia saivartelijoiden oikkujen mukaan. Toki juoksupoika on vielä lapsi ja siksi useimmiten häikäilemätön, hillitön, kuriton, viisasteleva, pilkallinen, ahne ja laiska. Oli miten oli, lähestulkoon jokaisella pikkukirjurilla on jossain ullakolla, kuudennessa kerroksessa, asusteleva vanha äiti jonka kanssa he yhdessä jakavat pojalle kuukausittain maksetut kolmenkymmentä tai neljänkymmentä frangia.

”Jos se kerran on ihminen, miksi te kutsutte sitä pitkätakiksi?” kysyi Simonnin ja näytti koululaiselta, joka oli saanut opettajansa kiinni virheestä. Poika pääsi jälleen leipänsä ja juustonsa kimppuun, nojasi olkapäänsä uudestaan ikkunanpieleen ja lepuutti itseään seisomalla samalla tavalla kuin julkisten vaunujen hevoset lepäävät vuorojen välissä: toinen jalka nostettuna toisen kengän kärkeä vasten.

”Mitä jäynää me voisimme tuolle hyypiölle keksiä?” sanoi kolmas kirjuri Godeschal matalalla äänellä ja keskeytti pohdiskelunsa, joka koski kirjurien työstämää määräyskirjelmää. Hän oli sanelemassa kopioitavaksi luonnosta, jonka neljäs kirjuri oli laatinut ja josta kaksi juuri maakunnista saapunutta kokematonta vasta-alkajaa nyt raapusti kopioita.

Sitten Godeschal alkoi kehitellä jatkoa saneluunsa: ”…mutta jalossa ja hyväntahtoisessa viisaudessaan Hänen Majesteettinsa Ludvig Kahdeksastoista (laittakaa se kokonaan kirjaimin, hehheh, ja korkeasti oppinut Desroches tekee sitten sen virallisen jäljennöksen), hetkellä jolloin Hän otti valtakuntansa ohjat jälleen käsiinsä, ymmärsi… (mitä se paksu koiranleuka muka ymmärtää)tärkeän tehtävänsä, johon Hänet oli kutsunut pyhä Kaitselmus!...... (eli siis huutomerkki ja kuusi pistettä, kyllä niillä siellä palatsissa sen verran hurskautta piisaa, että tuon merkkiläjän meille sallivat), ja Hänen ensimmäinen ajatuksensa, niin kuin tässä tarkoitetun määräyksen allekirjoituksen päivämäärä vahvistaa, oli korjata meidän vallankumouksellisten aikojemme kauhistuttavien ja surullisten katastrofien aiheuttamat takaiskut palauttamalla uskollisille ja runsaslukuisille palvelijoilleen (tuo runsaslukuinen on imartelua, ja siitä se tribunaali on varmasti oikein mielissään)koko heidän myymätön omaisuutensa, sijaitsipa se julkisilla tiluksilla, olipa se alkuperäistä tahi hankittua kruununomaisuutta, ja lopuksi, kuuluipa se julkisten laitosten käyttövaroihin, sillä me olemme ja tulemme olemaan kelpoisia tukemaan sitä, että sellainen on paljon puhutun ja niin vilpittömän kuninkaallisen määräyksen henki ja tarkoitus, ja se on tehty vuonna…Odottakaapas”, Godeschal sanoi kolmelle muulle kirjurille, ”tämä pahuksen lausehirviö on täyttänyt paperini kokonaan. No niin”, hän jatkoi ja kostutti kielellään vihkon reunaa saadakseen paksun leimapaperin sivun taittumaan, ”sitten jatketaan. Ja jos te haluatte keksiä jotain kujetta tuolle miesraukalle, niin hänelle voi kertoa, että johtaja pääsee keskustelemaan asiakkaittensa kanssa vasta kello kahden ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä tuleeko hän takaisin, mokoma vanha jauhopussi!”

Sitten Godeschal jatkoi jo kerran aloittamaansa lausetta: ”…joka on tehty vuonna…vuonna... Oletteko kärryillä?”

”Ollaan”, kuului vastaus kolmen kopistin suusta.

Kaikki sujui tasatahtiin: kirjelmän sanelu, rupattelu ja salajuoni.

”...joka on tehty vuonna… Noh? Pappa Boucard, mikä on tämän kirjelmän päiväys? Teidän pitää laittaa i-kirjainten päälle pisteet, voi turkanen sentään! Sillä lailla saadaan lisää sivuja.”

”Turkanen”, toisti yksi kirjureista ennen kuin pääkirjuri ehti vastata mitään.

”Mitä? Kirjoititteko te sinne ettäturkanen?” huudahti Godeschal ja katsoi toista vasta-alkajaa näyttäen yhtä aikaa sekä ankaralta että ivalliselta.

”Kyllä vain”, sanoi neljäs kirjuri Desroches, joka kurkisti vieressään istuvan kollegan paperiin. ”Hän on kirjoittanut:pitää laittaa i-kirjainten päälle pisteet, jaturkanen on kirjoitettu kahdella k:lla.”

Kaikki kirjurit purskahtivat nauruun.

”Miten teidän mielestänne, herra Huré, sanaturkanen voisi olla lakitermi, vaikka te sanotte olevanne kotoisin Mortagnesta!” huudahti Simonnin.

”Pyyhkikää se äkkiä pois!” sanoi pääkirjuri. ”Nimittäin, jos se tuomari, jonka vastuulla on määrätä jutun oikeudenkäyntikulut, näkisi tuollaisia merkintöjä, hän sanoisi:Täällähän annetaan piut paut töherryksille! Aiheuttaisitte isännälle ikävyyksiä. No, älkää tehkö enää noita tyhmyyksiä, herra Huré! Normandialaisen pitää olla huolellinen kirjelmää kirjoittaessaan. Kirjurinkin pitää muistaa, miten sotaväessä sanotaan:Olalle vie!”

”Joka on tehty vuonna… vuonna...?” Godeschal odotti. ”No, sanokaa se, Boucard, milloin se oli?”

”Kesäkuussa 1814”, vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Silloin toimiston ovelta kuului koputus, joka pysäytti kirjelmän rönsyilevän sanelun. Hampaat välkkyen ja silmät ilakoiden viisi kiharapäistä kirjuria kohotti nenänsä kohti ovea kiekaistuaan yhteen ääneen kuin kanttorikuoro: ”Sisään.”

Boucard keskittyi tutkimaan isoa läjää asiakirjoja, niitäpikkujuttuja, jos oikeuspalatsista kysytään, ja yritti saada keskeneräistä kululaskuaan valmiiksi.

Lakitoimiston suurikokoisessa huoneessa oli perinteinen kaakeliuuni, yleinen varuste kaikissa metkuiluluolissa. Savuröörit kulkivat huoneen poikki ja liittyivät muurattuun takkaan, jonka marmorilaatalla näkyi leivänpalasia, briejuustokolmioita, kylmiä siankyljyksiä, juomalaseja, pulloja sekä pääkirjurin kaakaokuppi. Elintarvikkeiden haju sekoittui tauotta lämmitetyn uunin nostattamaan katkuun ja konttorin paperisaasteen synnyttämään hajuun niin hyvin, että kenenkään nenä ei olisi pystynyt erottamaan toimiston ilmasta edes ketun löyhkää. Lattialle oli kertynyt jo kirjurien mukanaan tuoma kerros savea ja lunta. Ikkunan ääressä oli pääkirjurin kirjoituslipasto ja sen vieressä pienempi pöytä. Se oli tarkoitettu kakkoskirjurille, joka juuri nyt oli oikeuspalatsilla.

Oli aamu, ja kello oli ehkä kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Toimiston seinien ainoina koristuksina oli valtavia keltaisia julisteita, joissa ilmoitettiin omaisuuden ulosotoista ja myynneistä, huutokaupoista, holhoojien ja holhottavien välisistä sopimuksista sekä lainvoimaisista tai valmisteilla olevista pakkohuutokaupoista – kaikki lakitoimiston glooriaa! Pääkirjurin pöydän takana oli suuri lokerokaappi, joka ulottui lattiasta kattoon. Sen lokerot oli ahdettu täyteen paperinippuja, joista roikkui loputon määrä...