ENSIMMÄINEN LUKU

PALUU ALKAA

AL MASIH, JERUSALEM, TEMPPELIVUORI

Olipa kerran matkalainen, joka oli löytänyt kotinsa. Hän oli löytänyt ihmeellisen ja kiehtovan maan – maan, jossa vallitsi ehtymätön, elävä rauha ja jossa jokainen olento sai elää vapaana ja onnellisena. Se oli maa, josta kerrottiin vain myyteissä ja tarinoissa. Hän toivoi niin sydämessään, että saisi kertoa maailmalle, että tällainen maa todella oli olemassa. Niinpä hän lähti jälleen matkalle.

Eräänä päivänä hän saapui maahan, jossa käytiin monia sotia, jossa ihmisillä oli rinnoissaan kovettuneet sydämet ja he puhuivat toisilleen rumin sanoin.

Hän näki kärsivien tuskan, valittajien surun ja myös niiden, jotka olivat tehneet kärsimyksestä hyveen ja tottumuksen. Hän kohotti äänensä, kertoakseen niille, jotka olivat halukkaita kuulemaan, auttaakseen ja ohjatakseen heitä oikealle tielle.

Vaikka hän hallitsi hyvin ihmisten kielen, ei monikaan halunnut aluksi ymmärtää häntä, sillä hänen sanansa kyseenalaistivat monia asioita, joita he pitivät tavallisina, totuttuina ja pyhinä.

Silti hän kiehtoi useita – ei siksi, että hänessä olisi ollut jotain erityistä, vaan koska kaikki tunsivat, että hän oli jo löytänyt sen, mitä monet vielä etsivät. Että hänen ei enää tarvinnut etsiä. Monet tunsivat syvällä sydämessään etsivänsä samaa kotia, vaikka hänen sanansa kuulostivatkin oudoilta. Niinpä he ottivat hänet arkaillen perheisiinsä ja julistivat haluavansa matkata hänen kanssaan hänen kotiinsa. Se sai heidän perheenjäsenensä pelkäämään. He herjasivat muukalaista ja anelivat äänekkäästi ja epätoivoisesti hänen seuraajiaan harkitsemaan vielä kerran.

Mutta useiden rakkaus ja päättäväisyys olivat vahvoja – vahvempia kuin mikään hyvää tarkoittava neuvo.

Niin alkoivat matkan valmistelut ja vaikka monet tekivät kaikkensa estääkseen sen, yhä useammat liittyivät mukaan.

Jotkut tulivat mukaan paetakseen vanhaa kotiaan. Toiset halusivat olla erikoisia, muutamat uteliaisuudesta ja jotkut, koska he seurasivat sydämensä ääntä.

Ennen kuin yhteisen lähdön päivä koitti, valtakunnan kansalaiset kokoontuivat yhteen ja karkottivat muukalaisen. Hänen tuli kadota eikä enää koskaan palata.

Niinpä matkalainen luovutti.

Ennen lähtöään hän lupasi ihmisille, että jokainen, joka ei pelkäisi häntä, voisi löytää hänet ja että hän palaisi lopulta kaikkien luo, kun viimeinenkin olisi valmis voittamaan pelkonsa hänen sanomaansa kohtaan. Niille, jotka pelkäsivät häntä, vaikutti nyt siltä, että hän olisi poissa ikuisesti. Mutta niille, jotka etsivät häntä, hän ei ollut kadonnut. Hän oli yhä löydettävissä, milloin tahansa.

Niille, jotka olivat valmiita seuraamaan häntä, hän antoi tehtävän. Valmistaa ihmiskunta ja kertoa heille, että heidän syntinsä oli annettu anteeksi ja että heidän kotinsa oli valmistettu heitä varten.

Mutta vuosien kuluessa hänen sanomansa ydin katosi. Hänestä kerrottiin monenlaista. Osa siitä oli kaunista, osa taas järkyttävää ja pelottavaa.

Mutta hän tiesi, että jonakin päivänä kylvetty siemen kasvaisi. Se jonka hän ja hänen seuraajansa olivat kylväneet. Ja hän tiesi, että koittaisi päivä, jolloin yhden ainoan henkäys voisi siirtää vuoria.

Niinpä hän odotti, ei kärsimättömästi, vaan tyynellä varmuudella.

Kun maailma yhä odotti hänen saapumistaan, hän oli jo palannut.

ELIAV BEN-AMI, JERUSALEM,
KNESSET – HALLITUKSEN ISTUNTOSALI

Eliav Ben-Ami istui käsivarret ristissä paikallaan Knessetissä ja kuunteli pääministeriä, joka piti jälleen tavanomaista, kovasävyistä esitystään.

”Olemme yrittäneet tarpeeksi kauan ystävällisellä, inhimillisellä tavalla. Mutta mitä vihollinen tekee? Katsotaanpa totuutta silmiin, kuinka moni panttivangeista on mielestänne enää elossa? Miksi luulette, että Hamas hidastelee ja pelaa aikaa?

Miksi olemme niin pidättyväisiä näiden eläinten suhteen, jotka osoittavat meille joka päivä, ettei heissä ole jälkeäkään inhimillisyydestä? Te kaikki muistatte kauhun, jonka he toivat maahamme 7. lokakuuta. Te kaikki olette kuulleet vapautettujen panttivankien kertomukset. Olette nähneet heidän kasvonsa. Minä sanon teille: emme saa enää viivytellä. Pahuus on hävitettävä täydellisesti isiämme varten annetusta maasta.”

Sali oli täynnä kansanedustajia. Jotkut näyttivät kuuntelevan, toiset naputtelivat matkapuhelimiaan omissa ajatuksissaan. Se oli jälleen yksi niistä puheista, joita oli kuultu satoja: suuttumusta, oikeutettua vihaa ja lopulta pelkkää harhautustaktiikkaa.

Eliavista tuntui yhä vaikeammalta osallistua tähän näytelmään. Hänen tavoitteensa eivät olleet muuttuneet. Hän uskoi yhä sionismiin, Jumalan ikuisen suunnitelman täyttymiseen kansalleen ja siihen, että hänen tehtävänsä oli toteuttaa se kaikin keinoin. Mutta viime viikkoina ja kuukausina hänen sydämeensä oli hiipinyt selittämätön jyskytys, yhä vaikeammin piilotettava vastustus.

”Myös turvallisuustilanne vaatii päättäväisiä toimia”, pääministeri sanoi. ”Aiomme tyhjentää Gazan. Minä tulen järjestämään ennenkuulumattoman liikekannallepanon. Aloitamme ilmapommitukset etelässä” – hän osoitti kartalta Gazan kaistaletta, Rafahin kaupunkia – ”ja avaamme pakokäytävän siviileille, jotka kokoontuvat Khan Yunisiin. Amerikkalaiset huolehtivat Houthin kapinallisista Jemenissä ja ovat valmiita reagoimaan Iranin toimiin milloin tahansa. Syyrian ilmatorjunta on jo kaatunut, ja Golanin kukkulat varmistetaan pian kunhan turkkilaiset eivät sekaannu enempää.”

Hän pysähtyi hetkeksi ja katseli salia. Vaikka hän oli kiistanalainen, kansan ja jopa oman puolueensa keskuudessa, näytti siltä, että voitto olisi lähellä. Hamas oli käytännössä lyöty, Hizbollah nuoli yhä haavojaan, ja nyt kaksi Yhdysvaltain lentotukialusta odotti Punaisellamerellä valmiina puuttumaan tilanteeseen.

Saliin levisi jokseenkin hyväksyvä mumina. Knesset oli kyllä ollut riitaisampi kuin koskaan, mutta nyt jopa vasemmiston kiistelynhalu näytti muuttuneen merkillisen painostavaksi hyväksymiseksi.

”Olemme kolminkertaistaneet Länsirannan siirtokuntarakentamisen budjetin ja lisänneet läsnäoloamme erityisesti pohjoisessa tankeilla ja lisäjoukoilla. Pakolaisleirit Jeninissä, Tulkarmissa ja Nabluksessa eivät aiheuta pian enää ongelmia.” Missä olivat vihaiset välihuudot? Missä ne kommentit, joissa hän ja koko hallituskoalitio olisi haluttu laittaa telkien taakse?

Eliav tarkkaili, kuinka jotkut kansanedustajat nyökkäilivät, kun taas toiset tuijottivat tyhjyyteen. Ehkä hekin olivat tajunneet, ettei jäljellä olevia panttivankeja, eikä Gazan tilannetta voitu enää pelastaa. Konflikti Iranin ja Yhdysvaltojen välillä eskaloituisi joka tapauksessa ja Israelilla olisi siinä oma roolinsa.

Ja tietenkin jokainen täällä istuva tiesi, että kaikki mainittu oli vain jäävuoren huippu. Oli kyse aivan jostain muusta kuin turvallisuudesta.

Jemen, Syyria, Iran, Turkki – niillä ei ollut enää mitään tekemistä panttivankien kohtalon kanssa. Pääministerin puhe oli pelkkää teatteria. Strategiaa oikeuttaa toimia, joiden seuraukset saattaisivat hyvin pian järkyttää koko maailman perustuksia.

Olosuhteet eivät ole koskaan aiemmin olleet näin lupaavat.

Oli sota. Ja oikeistolais-kansallis-ortodoksinen hallituskoalitio piti pääministeriä käytännössä otteessaan ja häntä uhkasi pidätys, mikäli koalitiokumppanit vetäisivät tukensa pois.

Taustalla ja yhä enemmän päivänpolitiikan yläpuolella oli mahdollisuus, josta tuskin kukaan uskalsi puhua ääneen: Raamatullinen suuri Israel; jonka keskelle kohoaisi kolmas temppeli.

Jo kaksi vuosituhatta juutalaiset olivat rukoilleet länsimuurillaHaKotel HaMa’aravilla ja vaatineet, että...