1.

• Kuka sammutti valot?

  Missä hitossa hän oli? Miksi kaikkialla oli näin pimeää? Eelis ei tiennyt oliko hän unessa vai valveilla, edes verhojen raottaminen ei tuonut katulamppujen valoja esiin. Tasainen rytmikäs musiikki tai melu paremminkin kuului taustalla. Hän näki omia läheisiänsä ympärillä, mutta ei pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan. Melun aiheuttajat näyttivät olevan koko ajan jossakin taustalla näkymättömissä. Eelis ei osannut yhdistää ääntä mihinkään aikaisemmin kokemaansa. Hän yritti koskettaa sisartaan, mutta tahdonvoima ei riittänyt toteutukseen. Oliko hän kuollut? Ajatus alkoi tulla tajuntaan sitä mukaa, kun hänen yritykset saada yhteys omaisiinsa kerta toisensa jälkeen epäonnistuivat.

Edellinen ilta oli ollut jälleen toisensa kaltainen. Epätoivo elämän vaatimusten edessä saivat Eeliksen etsimään jotain muuta, jonka edessä voisi antautua, vain olemaan. Tavoitetila joka hänen luonteestaan puuttui täysin. Aktiivinen toiminta sen kaikissa olomuodoissa oli Eelikselle ominaista. Nyt hän oli netistä löytänyt persoonallisuustestin, joka testasi henkilön sopivuutta pilviakatemiaan. Eelis oli luonteeltaan aina ollut utelias uusien asioiden suhteen ja oppikin aina jotain lisää kyseessä olevasta asiasta. Se teki hänestä muiden silmissä omahyväisen ja ärsyttävän, kun ei ollut asiaa, johon hän olisi tarvinnut muiden neuvoa. Ei niin, ettei hän olisi hanakasti ollut oppimassa niiltä osaajilta, jotka luottivat itseensä. Eeliksen luonteen kärsimättömyys vaan ei sallinut pähkäillä joutavia henkilöiden kanssa, jotka olivat epävarmoja tekemisistään asioista. Testin mukaan hän oli juuri sellainen henkilö, jota pilviakatemia etsi. Testin lopussa oli vihreä ”go on” painike, jota ei voinut olla painamatta.

• Moro! Taidat olla uusi täällä. Minä olen Ilex ja oon sun tuutori täällä. Kysy, jos tulee jotain kysyttävää.
• Ai, niin ku jotain kysyttävää? Missä hitossa mä oon ja miksei täällä ole edes valoja?
• Valoja, kuka niitä tarvitsee. Katsos täällä ei tuhlailla luonnonvaroja, jos haluat valoja voit hypätä tuon fillarin kyytiin ja polkea itsellesi tarvittavan määrän energiaa. Kannattanee kuitenkin muistaa, että sinä olet itse se invertteri, joka jakaa samaa energiaa sekä ruoanlaittoon, käyttöveden lämmittämiseen, sekä netin käyttöön ja niihin kaipaamiisi valoihin.
• Ei helkkari, mä haluun kotiin.
• Joo-o, kukapa ei haluaisi. Kaikkihan me ollaan matkalla. Sinä nyt vain olet toiveesi mukaan matkalla rajan taka-akatemiassa. Ajattele se niin, että olet sisäoppilaitoksessa seuraavat 3 vuotta, jos suoriudut suht normaaliajassa.
• Kolme vuotta! Ei voi olla totta.
• No tuolla asenteella siihen saattaapi mennä tuplasti kauemminkin. Kerro kun olet valmis tutustumaan opintosuunnitelmaasi, niin kerron siitä sitten tarkemmin. -

Siltä istumalta Ilex poistui Eeliksen näkyvistä yhtä odottamattomasti kuin oli siihen tullutkin. Eeliksen mieli oli kaikkea muuta kuin tyyni. Mihin ihmeeseen hän oli taas päänsä laittanut. Vanhempien syytä tämäkin, kun eivät olleet mahdollistaneet hänelle lätkäharrastusta, jossa hänestä olisi varmasti tullut maailmanluokan tähti, silloin ei olisi tarvinnut, etsiä muita tyydytyksen kohteita.

Samassa hänen huomionsa kiinnittyi sisarensa ja veljensä käymään kovasanaiseen mittelöön. Ilmeistä saattoi arvata, että kyseessä oli taas joku pikkuasia, josta kumpikaan ei suostunut antamaan periksi. Eelis kommentoi normaaliin tapaansa ylimalkaisesti asiaa, mutta kumpikaan sisaruksista ei kääntynyt edes katsomaan häneen päin. Hänet yleensä kyllä huomioitiin. Johtuiko se siitä, että hän oli muka niin tilaa ottava henkilö, vai siitä, että sisarukset olivat niin väittelyyn virittyneitä, että asia kuin asia tuli koetella oman ymmärryksensä mukaan ja sitä ymmärrystä ei ollut paljoa, ainakaan sisarella? Isän mielestä sisar oli missiainesta, vaikka sisar itse ei moisesta välittänyt, pukeutui poikamaisesti, eikä käyttänyt meikkiä juuri koskaan. Hän Eelis sen sijaan viihtyi peilin edessä, josta aika ajoittain sai kuullakin sisaruksiltaan. Veli taas oli täysin toista maata, tyytyväinen itseensä sen enempiä korostamatta.

Eelis yritti uudelleen ääntä korottamalla saada toisten huomiota, mutta sisaruksista oli tullut kuuroja. Ei minkäänlaista reaktiota. Lopulta hän huusi kurkku suorana sisaruksiaan nimeltä, jotka jatkoivat vain arkipäiväistä mittelöään keskenään. Hän yritti koskettaa sisartaan, mutta hänen kätensä meni kuin varjon läpi, pystymättä tarttumaan mihinkään. Hän ravisteli kättään saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla, eikä kädessä mitään vikaa ollut, se toimi kuten pitikin, mutta jotain oli pahasti pielessä. Hänen täytyi olla unessa, kohta hän heräisi ja olisi jälleen oman itsensä valtias. Siihen ajatukseen ja levolliseen uneen hänen hyödytön kamppailunsa päättyi.

• Huomenta enkelsit, aamupalaan aikaa kymmenen minuuttia!
• Mmm, huomenta. Mitä kello on? Kauhean valoisaa. Mikä, mitä, missä mä…

Eelis oli nyt täysin hereillä ja täysin pihalla. Päällä hänellä oli joku valkoinen kaapu, jota hän ei tuntenut ihollaan lainkaan. Kun hän liikahti kaapu tuli mukana, hiukan jäljessä, mutta kuitenkin edellä. Eelis ravisti päätään, jotta saisi asiat asettumaan normaaliin tapaan. Oliko hän halvaantunut ja saanut jonkinlaisen aivoatakin, jossa hermoimpulssit toimivat jotenkin ristiin. Jostain oli nyt lähdettävä etsimään selvitystä tähän pään sisäiseen sekamelskaan.

Kurniva nälkä muistutti olemassaolostaan ja sai Eeliksen ajattelemaan tarjottua aamiaista.

Kävelykään ei tuntunut kävelyltä. Ensimmäiset askeleet liukuivat höyhenenkevyesti ajatuksen suuntaan niin nopeasti, että päällä oleva kaapu jäi vähän jälkeen. Eelis yritti kauhistuneena kiskoa vaatetta suojakseen, koska edessä oli jonkinlainen aamiaissali täynnä suht samanikäisiä naisia ja miehiä. Samalla hänen aivonsa rekisteröivät tuon samperin kaavun olevankin jo edessä. Hän yritti pyöräyttää itsensä kaavun sisään, vain todetakseen olevansa sekä kaavun sisällä, että sen ulkopuolella.

Hikipisarat otsalla Eelis keskittyi huomioimaan ympäristöään. Hän oli tosiaankin aamiaissalissa, jonka seisovassa pöydässä oli tarjolla kaikkea mahdollista aamiaismuroista vasikan paistiin. Eelis ei ollut koskaan nähnyt moista, korkeintaan joskus jossain kirjan kuvituksissa ranskalaisen elostelija Sartren ruokapöydästä. Sen paljouden tai outojen tapahtumien edessä, ruokahalu oli kadonnut huitsin nevadaan.

Eelis katseli ruokatarjontaa ajatellen Afrikan köyhiä lapsia ja huomasi samassa istuvansa nuotiolla, jossain kongolaisessa pikku kylässä, kupissaan harmaata liejua muistuttavaa, joskin äärimmäisen hyvältä tuoksuvaa keittoa. Hajuhermoissa kutitteli siihen malliin, että Eelis ei voinut olla maistamatta, vaikka keiton ulkomuoto näyttikin vastenmieliseltä. Maku vei kielen mukanaan ja Eelis söi keittoa hyvällä ruokahalulla, keitto vaan ei lainkaan kulunut lautasella, sitä oli koko ajan yhtä paljon kuin Eeliksen aloittaessa. Tämä oli taas näitä kummallisuuksia, joita oli viime aikoina liiaksikin. Eelis kiitti nuotiolla hääräävää naista, joka ei kuitenkaan reagoinut mitenkään Eeliksen kiitokseen.

• Ei sitten, jos ei kiitos kelpaa.
• Ilex!
• Huomenta, maistuiko aamiainen. Missä päin nautit sen?
• Häh, jossain kongolaisessa nuotiopiirissä. Mistäs sinä siitä jotain tiedät?
• No kaikkihan sinun sisääntulosi huomioivat. Hyppää kyytiin niin kerron enemmän.
• Hyppää mihin?

Eelis olisi mieluummin hypännyt kyydistä, jos olisi tiennyt sellaisessa edes olevan. Ilmavirta oli kasvoja hyväilevä. Ihmisiä ja perheitä eri tilanteissa liukui ohi kuin 4D elokuvateatterissa. Voisiko hän pysäyttää liikkeen nappia painamalla, vai oliko tämä taas näitä eriskummallisuuksia? Samassa hän tuli ajatelleeksi sisaruksiaan aamutoimissa ja huomasi olevansa keskellä kyseistä tapahtumaa. Nyt...