Prologi

Hän aistii sen jo ennen heräämistä, todellisuuden epätoivon joka uhkaa musertaa hänet alleen. Helpottava uni viipyilee hänen mielessään vain hetken, ja hän yrittää pitää siitä kiinni kaikin voimin, mutta on liian myöhäistä. Pettymys särkee hänen sydämensä yhä, joka kerta. Hän puristaa silmänsä visusti kiinni toivoen voivansa pakottaa itsensä takaisin uneen, toivoen pääsevänsä unen tarjoamaan unohdukseen. Hän ei halua herätä. Ei vielä, ei koskaan. Hän ei halua avata silmiään, eikä nähdä mitään. Ei sietämättömäksi muuttunutta maailmaansa. Ehkä joskus myöhemmin hän on valmis kohtaamaan todellisuuden. Ei, sitä hetkeä ei ikinä tulisi. Hän tietää jo että painajainen alkaa vasta kun hän on hereillä.

Hän hengittää raskaasti, sydämen hakatessa pettyneenä kun hän muistaa kaiken, ja hänen täytyy luovuttaa. Hänen on pakko avata silmänsä, ja nähdä kaikki se mitä ei enää ole. Tuska viiltää hänen sisimpäänsä kun hän nousee istuvampaan asentoon sohvalla johon hän on taas tahtomattaan torkahtanut. Uni väisteli häntä viime yönä aivan kuten liian monena yönä ennen sitä. Hän ei suostu laskemaan. Ei lampaita, ei unettomia öitään. Öitäkin pahempia ovat vain päivät kun muut ihmiset elävät normaalisti, mutta hän on täällä vangittuna ajan kudelmaan kuin silkkitoukka kotelossaan. Hänellä ei ole pääsylippua arjen monotoniaan lääkärin pakotettua hänet sairaslomalle. Järkevinä hetkinään hän ymmärtää ettei hänestä nykyisessä romahdustilassaan olisi työhönsä. Voi olla ettei hän pystykään palaamaan alalleen mediahuomion vuoksi. Sen ajatuksen pitäisi surettaa häntä, mutta tällä hetkellä se tuntuu merkityksettömältä. Hän on elänyt julkisuuden valokeilassa pitkään, ja nyt kaikki haluavat innolla haaskalle.

Ylellisen monacolaisen kattohuoneiston autioissa huoneissa kajahtelee kaipaus. Joskus onnesta täyttynyt asunto näyttää nyt vieraalta, ja muistuttaa musertavista menetyksistä. Hän kulkee kuin aaveena hiljaisuudessa etsien turhaan elämänsä rippeitä. Kaukaisessa menneisyydessä hän muutti tänne elämänsä aallonpohjassa, yrittäessään paeta kokemaansa. Ajan myötä asunto muuttui kodiksi, turvapaikaksi maailman pahuudelta. Täällä hän rakasti, ja täällä häntä rakastettiin. Paluu asuntoon kaikkien hukkaan heitettyjen vuosien jälkeen on tuntunut väärältä, lähes laittomalta. Silti se on yhä hänen tuskallisen tuttu kotinsa, mutta hän ei enää kuulu sen kalustoon. Hänestä on tullut muinaisjäännös, ulkopuolinen omassa elämässään. Hän tietää että ei voi jäädä tänne, vain muistojensa murhe seuranaan. Huoneisto on laitettava myyntiin, ja hänen on taas kerran paettava. Paettava elämää, paettava itseään ja erehdyksiään. Mutta minne hän voisi mennä? Ja eikö hän ole oppinut että pakeneminen ei auta? Hän tietää kokemuksesta että kohtaloa ei pääse karkuun vaikka juoksisi kuinka kauas.

Hän sulkee silmänsä uudestaan toivoen turhaan että se ei olisi totta, että kaikki se olisi vain pahaa unta. Mutta joka päivä hän herää vaikka ei haluaisi, ja kokee kaiken yhä uudelleen. Hänen koko kehonsa värähtelee tahdottomasti kun hän muistaa tapahtuneen. Pahoinvointi valtaa hänet, mutta mitään ei nouse ylös tyhjyydestä. Paluu vanhoihin huonoihin tapoihin on ollut pelottavan helppoa, ja nyt sille on olemassa aito syykin. Siksi hän ei välitä, vaan sallii sen itselleen. Se on hänen selviytymiskeinonsa elämänsä raunioissa.

Vastahakoisesti Sara nousee sohvalta, käärii kashmirshaalia tiukemmin ympärilleen ja kävelee olohuoneen suuren ikkunan luokse, jo kolmannen kerran tänä aamuna. Jossakin näiden seinien ulkopuolella elämä jatkuu vaikka hän kirkuisi kuinka, toivoen turhaan että ihmiset pysähtyisivät ja huomioisivat hänen tuskansa. Ulkona sataa yhä lunta, nyt ehkä hiukan sakeammin kuin tuntia aikaisemmin. Merenrantamaisemaa peittää Monacolle harvinainen valkeus. Tänään luontokin on Saraa vastaan.

Ilmassa leikkivät lumihiutaleet saavat Saran muistelemaan menneisyyttä, muistoja jotka toistuvat hänen mielessään yhä uudelleen, kuin kaiun lailla. Saran silmät sulkeutuvat, ja hän näkee itsensä vuosia sitten, seisomassa kirkon edustalla valkoisten haituvien putoillessa hitaasti alas hänen päälleen, sulaen häneen. Miten rakastunut hän olikaan sinä päivänä. Niin rakastunut, ja silti niin peloissaan. Muistikuva on kirkas ja elävä, ja pian hän itkee kilpaa taivaan kanssa. Sara itkee menetyksiään, menetettyjä vuosia, menetettyjä mahdollisuuksia ja niin yllättäen luvattua uudenlaista tulevaisuutta jota hän ei saanutkaan.

Kyyneleet valuen hän pakottautuu avaamaan silmänsä, ja katselee sumuverhon takaa surrealistisen lumista näkymää. Jos hän ei tietäisi paremmin hän voisi luulla uneksivansa, mutta tämä on nyt hänen todellisuutensa. Takana on kohta neljä vuosikymmentä elettyä elämää, ja kaikki sen saavutukset on pyyhitty pois, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kulu hetkeäkään, jolloin hän ei miettisi sitä syksyisen sateista iltapäivää. Jokainen kuluva sekunti kuljettaa häntä yhä kauemmas siitä hetkestä. Miten hän pystyisi koskaan unohtamaan tai antamaan anteeksi, saati sitten elämään?

Sara palaa istumaan ajan saatossa hiukan nuhjaantuneelle sohvalle, ja tarttuu taas lukemaansa kirjaan. Mutta ei, tänä aamuna muistot eivät suostu jättämään häntä rauhaan. Toinen välähdys menneestä tavoittaa hänen mielensä. Miten kovasti hän haluaisikaan suojella sitä lasta joka hän joskus oli. Hänen varhaiset kokemuksensa olivat saaneet hänet yrittämään hauraiden siipiensä levittämistä liian aikaisin. Hänellä oli ollut kiire pois, jonnekin muualle. Minne tahansa muualle. Hän oli toivonut saavansa uuden alun, ja uuden elämän. Mutta paetessaan silloin menneisyyttään hän olikin tietämättään juossut suoraan kohti kadotusta. Lopulta hänen pakotettu aikuistumisensa särki hänet hetkellä jonka olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin.

Mutta silloin toisessa elämässä, viattomampaan aikaan, hän oli unelmoinut vain maineesta ja materiasta. Varo mitä toivot, Sara haluaisi kuiskata nuorelle itselleen. Nyt kaikki hänen ympärillään kielii vauraudesta ja menestyksestä. Hänen unelmansa toteutui, hän ei vain silloin tiennyt että se oli kokonaan väärä unelma. Hän luopuisi silmänräpäyksessä kaikista maallisista rikkauksistaan jos voisi matkustaa ajassa taaksepäin ja muuttaa elämänsä kulkua. Jos hän vain voisi varoittaa itseään odottamattomista sudenkuopista.

Mutta kyynelten keskelläkin hän löytää syyn hymyillä kun jotain lämmintä läikähtää hänen sydänalassaan. Nuori, naiivi Sara ei edes uskaltanut haaveilla rakkaudesta. Mutta niin vain kävi, että hänen elämäänsä ilmestyi vastustamaton nuorukainen, jonka kanssa hän olisi halunnut viettää koko elämänsä. Jesse sai hänet otteeseensa yhdellä jäänsinisellä katseella eikä enää päästänyt irti, vaikka hän oli pyristellyt karkuun kaikin voimin. Hän ei ollut silloin arvannut että Jesse muuttaisi hänen koko elämänsä selittämättömällä voimalla. Jesse pelasti hänet kun kukaan muu ei edes huomannut häntä. Ja samalla hän löysi sisältään aivan uudenlaisen haaveen.

Se kohtaaminen herätti hänet koomasta jossa hän oli tietämättään elänyt. Ennen Jesseä hän oli ollut turta, ja vain turhuuksien perässä. Hän oli yrittänyt rakentaa itselleen elämän, mutta palapelin palaset olivat aivan vääriä eivätkä sopineet yhteen. Hän oli elänyt pitkään vain selviytymismoodissa, maailmassa johon hän ei kuulunut, ja siihen harha-askeleeseen hänet oli johdattanut rikkinäisen tytön toiveajattelu. Ja Jesse oli...