3. Perhe ja avioliitto

Isoäitini isä Otto Talonen oli syntynyt Rengon Vehmaisissa 13.8.1853 Erik ja Heta Eskolan perheeseen. Isä Erik Eskola kuoli vielä samana vuonna. Otto Talosen sukunimi oli alun perin Eskola.8 Hän otti sukunimekseen Talonen, joka oli hänen vaimonsa kotitilan nimi. Hänet ja Wilhelmiina Lindeberg vihittiin 9.12.1875. Wilhelmiina oli syntynyt 9.5.1853. Hänen vanhempansa olivat Adolf Fredrikinpoika (1817–1895) ja Maria Kristiina Juhontytär (1823–1904) Lindeberg.9 Tuohon aikaan oli hyvin tavanomaista, että ihmiset vaihtoivat sukunimensä avioituessaan tai muuttaessaan uuteen paikkaan. Sukunimien käyttö ei ollut vakiintunutta. Samoin ihmisten rippikirjoihin merkittyjen etunimien kirjoitusasu saattoi poiketa siitä, millä nimillä heidän perheenjäsenensä tai muut aikalaiset heitä kutsuivat. Esimerkiksi Oton ja Wilhelmiinan vanhinta tytärtä Sofia Wilhelmiinaa kutsuttiin nimellä Sofi, toiseksi vanhinta lasta Otto Oskaria kutsuttiin nimellä Oskari ja kolmantena syntynyttä lasta Johan tai välillä Juho Alfredia kutsuttiin nimellä Jonne. Samoin neljäntenä syntyneestä Kaarle Augustista käytettiin nimeä Kalle.

Maatalousyhteiskunnan periaatteisiin kuului, että vertaiset avioituivat keskenään. Talollisten pojat avioituivat talollisten tyttärien kanssa, piiat renkien ja pappilan tyttäret pappien tai papin poikien kanssa. Sen sijaan naisten ja miesten oikeudellinen asema poikkesi toisistaan. Vasta 1890-luvulla naimattomien naisten täysivaltaisuusikäraja laski kahdestakymmenestäviidestä kahteenkymmeneenyhteen, kuten miehillä. Täysivaltaisuuteen kuului oikeus hallita omaisuuttaan sekä ansiotulojaan.10

Tammelan ja Someron tilallisia tutkineen Seppo Kemppaisen mukaan avioliittoja suunniteltaessa talonpoikaisessa yhteisössä otettiin ennen kaikkea huomioon morsiamen tai kotivävyn varallisuus. Etenkin rusthollarit pitivät usein kiinni omasta arvostaan, eli ratsutilallisen poika nai usein ainoastaan ratsutilallisen tyttären. Puolisoa saatettiin hakea vaikka naapuripitäjästä, ellei sopivaa aviokumppania löytynyt lähempää. Avioliittoa solmittaessa ajateltiin sekä sisäistä yhtenäisyyttä että erottumista muista paikallisista ryhmistä. Kemppainen toteaa, että vuosien 1770–1860 välisenä ajanjaksona avioliittoa on pidetty taloudellisena sopimuksena, johon osapuolet päätyivät vasta tarkan harkinnan jälkeen. Hän huomauttaa kuitenkin, että yhtenäisyydestään huolimatta Someron ja Tammelan ratsutilalliset eivät muodostaneet erillistä yhteiskuntaluokkaa paikallisyhteisössään. Ratsutilallisilla oli tarve pitää hyviä suhteita alueen muihin talollisiin. Avioliittoa suunniteltaessa myös vauraasta talollisperheestä tuleva puolisokandidaatti oli varteen otettava vaihtoehto. Aina talolliset eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan lapsiaan naimisiin maata omistavaan yhteiskuntaryhmään kuuluvan kanssa. Tällöin toisena osapuolena on ollut jostain muusta, yleensä alemmasta yhteiskuntaryhmästä lähtöisin ollut henkilö. Näissä tapauksissa aviopuolison isän ammatti on ollut muun muassa palkollinen, mylläri, torppari, suutari, merimies, sotilas tai päällysmies.11

Läntisessä Etelä-Suomessa kotona vihkiminen oli tapana 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Silloin siitä vaadittiin erillinen maksu kirkon kassaan. Vuosina 1810–1850 vihittiin Länsi-Hämeessä tutkituista kahdeksassa pitäjästä kuudessa yli puolet pareista kotona. Loput vihille menneistä pareista menivät naimisiin joko kirkossa tai pappilassa. Vihkipaikan valintaan vaikutti seudun perinteisen tavan ohella avioon menneen parin sosiaalinen asema. 1900-luvun alussa läntisen Etelä-Suomen alueella talollisten lapset vihittiin kotona ja torpparien sekä mökkiläisten lapset ja palvelusväki pappilassa tai sakastissa. Ellei talollisten lapsille pidetty häitä, hekin kävivät vihillä pappilassa. Säätyläiset ja virkamiehet vihittiin kirkossa.12

Perhe on kulttuurisidonnainen käsite. Siihen voidaan katsoa kuuluvan vanhempien ja lasten lisäksi myös muita, kuten naimattomia sukulaisia. Väestörakenteen kehittymistä osana yhteiskunnan muutosprosesseja voidaan tutkia perheen käsitteen avulla.13 1700-luvulta lähtien länsieurooppalaisen perhemallin yleisenä piirteenä on vähitellen alkanut kuolleisuuden aleneminen. Samaan aikaan syntyvyys on hyvin korkea. Aikaisemmin sekä syntyvyys että kuolleisuus olivat korkealla tasolla. Esimerkiksi Wilhelmiina Talosen vanhemmat Adolf ja Maria Lindeberg saivat kuusi lasta, joista neljä kuoli pienenä. Wilhelmiinan lisäksi aikuisikään asti eli hänen vuonna 1859 syntynyt siskonsa Olga Maria.14 1800-luvun loppupuolella Suomessa elettiin korkean syntyvyyden ja suhteellisen alhaisen kuolleisuuden aikaa. Etenkin lapsikuolleisuuden määrä alenee. Tämä ajanjakso oli samalla runsaslapsisten perheiden aikakautta.15 Otto ja Wilhelmiina Talosen perheeseen syntyi vuosina 1876–1893 yhdeksän lasta, joista viisi ehti elää täysiikäisiksi.16

Talosen sisarusten lapsuudessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa lasten oli maatalousyhteiskunnassa tärkeä oppia niitä taitoja, joita he aikuisina tulisivat tarvitsemaan. Sukupuolenmukainen työnjako sääteli, mitä töitä tai taitoja tytöille ja pojille opetettiin. Lisäksi osa tehtävistä oli sellaisia, joita sekä miehet että naiset tekivät yhdessä. Tällaisia olivat muun muassa peltotyöt. Pojan oli tärkeä oppia ajamaan hevosta, mutta myös monet tytöt saivat hankkia itselleen tämän taidon.17 Muistan, että isoäitini Elli kertoi ajaneensa hevosella maitoa meijeriin. Eräällä maidonvientimatkalla hevonen oli säikähtänyt tuolloin vielä harvinaisen auton ääntä ja pakokaasun hajua. Isoäidilläni oli ollut suuria vaikeuksia pitää hevonen ja rattaat maantiellä.

Lapsen asemaan ja arvostukseen perheessä vaikutti vahvasti se, kumpaa sukupuolta lapsi oli sekä mihin sosiaaliseen ryhmään lapsi kuului. Yleensä tilan peri vanhin poika. Tämän perusteella pojilla voidaan katsoa olleen perheissä arvostetumpi asema kuin tytöillä. Vanhimman pojan lapsuus oli usein tuttua ja turvallista, koska häntä ei yleensä lähetetty mihinkään palkolliseksi, vaan hän sai viettää lapsuuden jälkeisenkin ajan kotitalossaan, jonka myöhemmin perisi.18

Isoäidin kertomista tarinoista muistan myös kuvaukset, kuinka viljaa puitiin riihessä. Puintia varten kuhilaista korjatut ruislyhteet tuotiin riiheen. Riihtä lämmitettiin ja lyhteiden kuivuudesta riippui, kuinka pitkään työ kesti. Aluksi ruislyhteet iskettiin seinää vasten. Osa jyvistä irtosi jo tässä vaiheessa. Tämän jälkeen puitiin varstoilla pareittain, jolloin kaksi ihmistä iski varstallaan aina samaan kohtaan. Puinnin jälkeen jyvät puhdistettiin. Tähän työhön käytettiin viskuria. Se oli viljan puhdistukseen käytetty kone. Kammesta kiertämällä koneessa oleva tuuletin poisti akanat, pölyn ja korrenpätkät viljasta. Kun puimakoneet kehittyivät, vanhat käsikäyttöiset viskurit korvautuivat tehokkaammilla viljanlajittelukoneilla.

Isoäitini kertoi myös, kuinka kuppari kävi Talosella ja ainakin hänen isäänsä Ottoa hoidettiin kuppaamalla. Tätä hoitomuotoa käytettiin muun muassa helpottamaan sairauden aiheuttamaa kipua vähentämällä kudoksien sisäistä painetta. Kuppauksessa hoidettavasta poistetaan laskimoverta käyttämällä kuppaussarvia tai imukuppeja, jotka imeytetään ihoon vetämällä verta alipaineen avulla. Kuppauksessa laskimoveri aktivoidaan asettamalla imukupit suonten määrittämiin pisteisiin. Isoäitini mukaan Talosella käynyt kuppari käytti isoäitini mukaan lehmänsarvista tehtyjä imukuppeja. Ennen imukuppien asettamista kupattavan kehoon tehtiin haavoja kuppauskirveellä, jonka jälkeen imukupit imettiin ihoon kiinni. Kuppausta jatkettiin, kunnes verentulo tyrehtyi tai veri muuttui maitomaiseksi. Lopuksi imukupit poistettiin ja ulos vuotanut veri pestiin pois.

Oton ja Wilhelmiinan lapsista vanhin, Sofia Wilhelmiina, avioitui ensimmäisenä. Hänet vihittiin 11.12.1902 Juho Emil Jokisen kanssa. Heille syntyi kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Sulhaselle tämä oli jo toinen liitto. Hän oli jo jäänyt leskeksi puolitoista vuotta aikaisemmin. Edellisestä liitosta...