Sointu ja Sonora: Kansallisten levymerkkien yhteistyötä 1930-luvulta 1950-luvulle

Tarkastelen tässä artikkelissa kahta kansallista levymerkkiä, suomalaista Sointua ja ruotsalaista Sonoraa, jotka aloittivat toimintansa 1930-luvulla. Sonora perustettiin jo vuonna 1932, kun taas ensimmäiset Sointu-merkillä varustetut levyt julkaistiin vuonna 1938. Kummankin levymerkin julkaisema ohjelmisto on pääpiirteissään sijoitettavissa iskelmämusiikin käsitteen alle. Tuon tutkimuksessani esille millaisissa olosuhteissa ja millaisessa yhteiskunnassa sekä Sointu että Sonora toimivat, ja millaisille yleisöille nämä kaksi levymerkkiä tarjosivat tuotantoaan.2

Kansainvälistä levytuotantoa

Äänilevyjen kysyntä oli koko 1930-luvun ajan ollut kansainvälisen laman vuoksi vähäistä. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla taloudellinen tilanne alkoi vähitellen kohentua ja tämä näkyi myös äänilevyjen kysynnän varovaisena kasvuna. Levysoittimia ja äänilevyjä sekä radioita pidettiin 1930-luvulla ylellisyysesineinä, joita ei hankittu hetken mielijohteesta. Lamaa ennen 1920-luvulla vallinneen korkeasuhdanteen aikana monet musiikinystävät olivat hankkineet itselleen edullisia, kevyitä ja pienikokoisia matkagramofoneja, joita saattoi näppärästi kantaa mukanaan. Kun äänilevyjen hinnat laskivat, levyjen kysyntä kasvoi. Kasvu oli niin huomattavaa, että alettiin puhua jopa gramofonikuumeesta, jonka yhtenä osatekijänä oli myös sähköisen äänitystekniikan käyttö äänilevyjen valmistuksessa. Aikaisempi akustinen äänitystekniikka suosi koulutettuja oopperalaulajia, mutta sähköisen äänitystekniikan ansiosta ennen kaikkea tanssittavaksi tarkoitetun populaarimusiikin levytysten määrä kasvoi.3

Yhdysvaltojen, Saksan ja Englannin suuret äänilevy-yhtiöt piirsivät äänilevyteollisuuden suuret linjat. Niiden näkökulmasta sekä Suomen että muiden pohjoismaiden kansalliset markkinat pienine kieliryhmineen muodostivat hyvin suppean toiminta-alueen. Kuitenkin esimerkiksi Columbia levytti maailmansotien välisenä aikana suuren määrän eri vähemmistökielillä laulettuja levyjä. Perimmäinen syy tällaisiin kulttuuritekoihin löytyi Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista, joita pidettiin potentiaalisina levyjen ja levysoittimien ostajina. Näitä pääosin Yhdysvalloissa tehtyjä levytyksiä suunnattiin myös siirtolaisten alkuperäisten kotimaiden markkinoille. Taloudellisen laskusuhdanteen alettua 1920-luvun lopussa marinaalisiksi katsottujen kieliryhmien levytysten määrä väheni huomattavasti.4

Äänilevyteollisuus keskittyi vahvasti jo 1930-luvulla. Käytännössä kaksi monikansallista yhtiötä, EMI ja Deutsche Grammophon, hallitsi koko maailman levymarkkinoita. Niillä oli lukuisia tytäryhtiöitä, joilla oli omia alamerkkejään. Nimellisesti itsenäiset konsernien osat kilpailivat keskenään, mutta omistusrakenteiden vuoksi pystyttiin levytystilaisuuksien kustannuksissa säästämään. Esimerkiksi EMI:n teknikoiden tullessa Helsinkiin levyttämään hoidettiin kerralla useamman levymerkin äänitykset. Levymarkkinoiden keskittyminen tuntui myös siten, että monikansallisten yhtiöiden yhteistyökumppanit joutuivat noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia.5

Sen enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan ei ollut ennen 1930-lukua omaa äänilevyteollisuutta. Mikäli joku halusi tuottaa äänilevyjä, hänen tuli solmia henkilökohtainen sopimus jonkin ulkomaisen levy-yhtiön kanssa tai turvautua näiden agentteihin. Esimerkiksi Suomessa Fazerin ja Westerlundin musiikkikaupoilla oli sopimukset ulkomaisten levymerkkien kanssa. Levytukku-nimistä yhtiötä edustanut Niilo Saarikko myi sähkötarvikkeita ja toi sen ohella maahan amerikansuomalaisten tekemiä levyjä suoraan Yhdysvalloista. Tämän lisäksi hän teetti omia levyjään monilla eurooppalaisilla pienillä levymerkeillä, kuten latvialaisella Bellacordilla. Osa näistä omakustanteista ilmestyi Columbus-etiketillä. Koska nimi muistutti erehdyttävästi Columbiaa, Saarikko joutui Columbian painostuksesta luopumaan merkistään. Samalla hän vaihtoi edustamansa yhtiön Sähkö O.Y. Columbus Elektr. A.B. nimen Levytukuksi. Nimenmuutos tapahtui vuonna 1936, samalla kun yhtiö sai itselleen Columbia-levyjen edustuksen Suomessa.6

Myös Ruotsissa suurilla kansainvälisillä levymerkeillä, kuten Columbialla, Deutsche Gramophonilla, Gramophonilla ja Odeonilla oli omat edustajansa, jotka tekivät yhteistyötä paikallisten jälleenmyyjien kanssa. Myös tavarataloketjut, kuten EPA, Grand, Resia ja Tempo pyrkivät hyödyntämään äänilevyn mahdollisuuksia. Ulkomaisten yhtiöiden avulla ne alkoivat julkaista omia levymerkkejään ja myivät näitä voiton maksimoimiseksi erilaisissa halpasarjoissa.7

Mitä Sonora edellä, sitä Sointu perässä

Ruotsalaisen Sonora-levymerkin toiminta alkoi vuonna 1932, kun liikemies Erik Ljungberg sijoitti rahojaan äänilevytuotantoon. Pääoma hanketta varten tuli hänen omalta yritykseltään, Ljungbergs Fastighets AB:ltä. Aluksi toiminta koostui pääasiassa ulkomailla tehtyjen äänitysten julkaisemisesta, mutta jo keväällä 1933 tehtiin ensimmäiset omat äänitykset Radiotjänstin studioilla. Sen jälkeen äänityspaikkoina käytettiin konserttitalon pientä salia, elokuvateatteri Gnistania sekä Nalenia (Nationalpalatset), joka oli myöhemmin 1940- ja 1950-luvuilla jazzin ystävien suosima huvittelupaikka. Kahden ensimmäisen toimintavuoden aikana äänitysten teknisestä puolesta vastasivat Radiotjänstin teknikot ja sen jälkeen Sonoran omat teknikot.8

Varsin nopeasti, vain muutamassa vuodessa, Sonoran toiminta vakiinnutti asemansa Ruotsissa. Tähän vaikutti muun muassa se, että Sonoran äänityspäällikkö Helge Roundquist sai kiinnitettyä esiintyjäkaartiinsa suositun radioesiintyjän ja levylaulajan Sven-Olof Sandbergin, joka käytti myös nimimerkkiä SOS. Äänilevyjen valmistamisen lisäksi Sonora kustansi nuotteja vuodesta 1935 lähtien ja tuotti elokuvia vuodesta 1939 lähtien. Yhtiöön kuului myös rinnakkaislevymerkki Sonata, jolla julkaistiin pääasiassa hengellistä ja klassista musiikkia.9

Sonora teki yhteistyötä eri yhtiöiden kanssa sekä kotimaassa että muissa pohjoismaissa. Ruotsalaisia yhteistyökumppaneita olivat muun muassa Cameoja Teco-levymerkkejä julkaissut Turitz& Co sekä jazzlevytyksiä julkaissut pienmerkki Evergreen.

(Englund 1967–72) Heinäkuussa vuonan 1935 Sonora aloitti norjalaisille markkinoille suunnattujen levyjen äänitykset. Näitä levyjä mainostettiin muun muassa seuraavin iskulausein: ”Den billige platten” ja ”Den norske platten”. Sonoran ja Telefunkenin levyillä oli Norjassa sama myyntiedustaja. Todennäköisesti tämän vuoksi monia Sonoran levytyksiä julkaistiin Norjassa sekä Sonoran että Telefunkenin etiketeillä. Norjan markkinoille suunnattujen Sonora-levyjen valmistus jatkui vuoden 1937 maaliskuuhun asti.10 Vuosina 19421958 Sonora teki yhteistyötä myös tanskalaisen Tonon kanssa julkaisemalla tanskalaista konserttimusiikkia. Näitä levyjä myytiin pääasiassa ruotsalaiselle yleisölle.11

Sonora aloitti yhteistyön myös suomalaisten kanssa. Vuosina 1936 ja 1937 taiteilija Usko Hurmerinnan johtaman orkesterin säestyksellä äänitettiin Sonoran käyttämillä studioilla suomenkielisiä levyjä, jotka julkaistiin Sonoran merkillä. Taloudellisen vastuun levytyshankkeessa kantoi turkulainen Fredrik Seeger, joka omisti tukku- ja vähittäisliikkeen Oy Saaristokauppa – Skärgårdsaffär Ab:n. Sen enempää Sonoran Ljungberg kuin Seegerkään eivät olleet musiikin ammattilaisia, vaan kumpikin tarvitsi onnistuakseen osaajia, jotka kykenivät tarvittaessa itse säveltämään ja sovittamaan materiaalia levytyksiä varten. Tämän lisäksi tarvittiin tietysti teknistä henkilökuntaa hoitamaan äänityksiä ja varsinaisten äänilevyjen valmistusta. Ilmeisesti Seegerin Sonoran kanssa yhteistyössä tuottamilla levyillä riitti kysyntää, koska Usko Hurmerinta sai...