2.

Makasin sängyssäni esityksestä uupuneena. Olin ripustanut narrinpuvun komeroon muiden asujen joukkoon, käynyt suihkussa ja mennyt alasti torkkumaan peiton alle. Havahduin puheeseen. Ensin kuului naisen ääni, sitten miehen. Välillä he puhuivat yhtä aikaa. Riitelivätkö he? Eivät varsinaisesti, koska nainen naurahti.

”En minä niin sanonut. En ainakaan tarkoittanut. Jos sanoinkin, tarkoitin sitä hetkeä, enkä mitään lopullisesta.”

”Sanoit sanasta sanaan, ettet siedä tylsää elämää.”

”Nimenomaan, eikä tänään ole ollut tylsää.”

”Eikä tule olemaan jatkossakaan. Siitä lupaan pitää huolen.”

”Sinä? Narri sen puolen hoiti. Sinä seisoit vieressäni tumput suorana.”

Siis minä. He puhuivat minusta. Hetken kuuluisuuden jälkeen he alkoivat keskustella jostain, mikä ei enää liittynyt minuun. Samalla keskustelu menetti kiinnostavuutensa. Sanat poukkoilivat seinästä seinään päätymättä korviini. Sisällön sijasta keskityin naisen puhekorkeuteen, joka oli verrattain matala.

Olin lukenut jostain, että naispoliitikot pyrkivät tietoisesti mataloittamaan puhettaan, koska matalan äänen ajateltiin ilmentävän johtajuutta. Se saattoi myös heijastaa tasavertaisuutta miesten rinnalla. Sitä nainen ei kuitenkaan tainnut tietää, että miehen edellinen naisystävä oli puhunut lähes lapsenomaisen korkealta ja että mies oli ihannoinut tätä ääntä.

Kun olin aloittanut kuuntelun, olin käyttänyt korvakuulokkeita, jotka korostivat bassotaajuuksia. Yritin tällä tavoin sulkea ulkomaailman pois häiritsemästä, ei naapurihuoneistojen kolahduksia, ovien sulkeutumisia tai askeleita rappukäytävässä. Samalla kaikkosivat omasta asunnostani kantautuvat äänet, vaikka niihin olin toki tottunut eivätkä ne sillä tavoin häirinneet kuin äkkinäiset paukahdukset. Päästyäni eroon ulkoisista häiriötekijöistä eteen nousi ongelma, johon kuulokkeet eivät auttaneet. Myös omasta päästäni sinkoutui kaikenlaisia ääniä. Päivän tapahtumat, kaukaiset muistot aina lapsuudesta saakka, tulevien tapahtumien pohdinta ja kaikki muu sekamelska aiheutti kakofonisen äänimaiseman. Etenkin muistoihin liittyi aina ääniä. Vaikka en suoranaisesti kuullut naulojen hakkaamista tai sähköporan pörinää, pystyin aistimaan äänet muistellessani, miten isä oli rakentanut omakotitaloamme. Ja kun muutin ajatukset kielellisiksi, puhe oli selvästi kuultavissa. Aivan kuin isä olisi huutanut juuri nyt vierelläni, ettei maaliastioihin saanut koskea.

Kotona käytin pyöreärenkaisia kuulokkeita, jotka eivät painaneet korvalehtiä, mutta kaupungilla kulkiessa pidin huomaamattomampia nappikuulokkeita. Niiden avulla eristin itseni ympäröivästä maailmasta. Etenkin kadulla kulkiessa tuntui kuin olisin ollut kuplan sisällä, missä kukaan ohikulkija ei voisi koskettaa minua. Kuulin pelkän musiikin ilman liikenteen melua, mikä sai aikaan vaikutelman kuin olisin katsonut elokuvaa valkokankaalta. Vaikka autoja huristi kadunkulmassa editseni, ei ollut pelkoa, että saattaisin joutua niiden kolhimaksi, koska istuin elokuvateatterin pehmeällä istuimella. Elokuvissakin nautin ennen kaikkea taustamusiikista ja tehosteäänistä, jopa siinä määrin että saatoin pistää silmät kiinni ja seurasin elokuvaa pelkästään kuuloni perusteella, mikä ei luonnollisesti ollut turvallisin tapa liikkua kaupungilla. Siitä huolimatta suljin joskus liikennevaloissa silmäni ja odotin, milloin naksutus antaisi luvan astua suojatielle. Aina siinä vaiheessa sydämeni hakkasi niin, ettei tykytys pelkästään tuntunut rinnassa vaan sen pystyi myös kuulemaan.

Sinällään ei ollut väliä mitä musiikkia kuuntelin, en innostunut sen enempää uusista kappaleista kuin vanhoista suosikeistakaan, mutta muistin toki ajan, jolloin musiikki oli merkityksellisimpiä asioita elämässäni. Kuten jokaista lapsuudenystäväni, minua puraisi hieman ennen murrosikää popmusiikin pieni paholainen. Kun sai sen aiheuttaman tartunnan ja myrkyn suoniinsa, ei ollut hetkeä etteikö jokin laulunpätkä olisi soinut päässä. Kotikaupungissani oli yksi ainoa musiikkiliike, ja sen näyteikkuna veti meitä puoleensa kuten kaikki makea ampiaisia. Jonkinlaisena ampiaisparvena kauppias meitä pitikin hätistellessään pois ikkunan edestä. Mutta palasimme heti koulun päätyttyä, riensimme sisälle liikkeeseen ja kuuntelimme kuulokkeilla levyjä, kunnes kauppias kyllästyi siihen miten hoilasimme kertosäkeitten mukana ja huitoi taas meitä surisemaan muualle. Silloin tällöin joku meistä sai säästettyä sen verran taskurahaa että pystyi ostamaan uuden levyn, mikä kirvoitti kauppiaan tokaisemaan, että näköjään ihmeitäkin tapahtuu, ja suhtautumaan meihin joksikin aikaa hieman suopeammin. Ostoksen jälkeisinä iltoina kuuntelimme taukoamatta tuota yhtä ainoaa levyä, kunnes taivas oli pilkkopimeä ja edessä kotimatka, ja vaikka koko illan oli tuntunut siltä että olimme jonkin uuden äärellä, kotona oli pakko todeta ettei maailma ollut muuttunut miksikään vaan yhä edelleen äiti motkotti kotiintuloajoista.

Erotuin kaveripiiristäni siinä, etten ihastunut pelkästään lauluihin vaan haikailin myös liikkeessä myytäviä soittimia. Koskettelin väristyksiä tuntien kitaran kieliä, saksofonin kaulaa ja rummun kalvoa. Kaikkein eniten minua kuitenkin houkuttelivat suuret pystykaiuttimet, joista kauppias varoitti, että särkisimme korvamme ja menettäisimme lopullisesti kuulomme, jos menisimme liian lähelle. Mutta kun hän kääntyi varotuksensa jälkeen selin, painoin heti pääni kaiuttimen kangasta vasten. Basson jyskytys tuntui kaikkialla ruumiissani. Se oli ulkopuolinen sydän, joka sykki rinnassani samaan tahtiin oman sydämeni kanssa. Revetköön tärykalvot, musiikki oli sen arvoista!

Ei pidä hylätä sitä minkä lapsena oivaltaa. Vaikka musiikki menettäisi aikuisiällä hohtonsa ja ainoastaan haikeuden hetkillä se onnistuisi väläyttämään aiempaa loistoaan, täytyy silti jaksaa uskoa, että vielä joskus innostus palaisi. Ja olihan sentään toinen nuoruudenihastuksista jäänyt voimaan. Kun näin näyteikkunasta suuret kaiuttimet, jäin tuijottamaan niitä aivan samalla tavoin kuin silloin ennen. Melkein odotin, että myyjä tulisi huiskimaan ovelle, että menehän siitä häiritsemästä oikeita asiakkaita. Aikuisena minua kuitenkin kohdeltiin kuin ylhäisyyttä. Esittelyn päätteeksi saatoin vain todeta, että äänentoisto oli kehittynyt melkoisesti. Vaikka laadukkaimmat stereomankat olivat saaneet aikaan taivaalliselta kuulostavan soinnin, ei sitä voinut edes verrata siihen miten musiikki vyöryi nyt ylleni. Huolimatta yhteen sovitetusta pauhusta jokainen soitin erottui muista. Samaan eivät ihmisäänet kyenneet. Jos kymmenen ihmistä puhui yhteen ääneen, tuloksena oli puuroutunutta mössöä. Sen sijaan musiikkiliikkeessä tuntui aivan siltä kuin olisin itse soittanut viulua. Osa korkeista sävelistä meni suoraan lävitseni, matalimmat puolestaan jäivät takomaan sisälleni. Eivät revenneet pelkästään tärykalvot vaan samalla myös sisäelimet.

Siinä missä kaiuttimet onnistuivat mullistamaan musiikin kuuntelun, samaan ne ylsivät myös puheen tasolla. Jos korvakuulokkeet olivat luoneet mielikuvan siitä, että saatoin kävellä näkymättömänä ihmisten keskellä, kaiuttimet antoivat vaikutelman kuin istuisin suuressa juhlapöydässä, missä jokainen kuunteli tarkkaavaisesti mitä muilla oli sanottavana. Ikään kuin joka ikinen puhuja olisi istunut vastapäätä ja tuijottanut suoraan silmiin. Täytyi pysytellä tarkkana, sillä jos ajatteli omiaan, toinen huomaisi sen oitis.

Jos olin korvakuulokkeiden myötä löytänyt portin yksityisyyteen, kaiuttimet näyttivät tien avaraan maailmaan. Aluksi kaukaa kantautuneet äänet hätkähdyttivät, sillä kuulosti aivan siltä kuin joku olisi tunkeutunut huoneistooni. Vedin peiton leukaan asti ja huusin...