1. UNA

Kävin lukiota sellaiseen aikaan, jolloin ei ollut nykyajan valtavaa median tulvaa. Valtava sosiaalisen median tuleminen oli ikään kuin eteisessä odottaen vain milloin saisi astua esiin. Nykyajan lapset ja nuoret eivät kai ymmärtäisi elämää ilman älykännyköitä. Puhumattakaan siitä, että lukion pihalla sen pimeimmässä nurkassa oli oppilaille tupakkapaikka, jossa minäkin olin viettänyt muutaman tovin.

Välitunnit vietettiin lukiossa kirjastossa. Ulkona kyllä sai käydä, vaikkapa tupakalla ja joskus kävinkin Annen kanssa polttamassa muutaman tupakan. Muistan päivän, jolloin huomasin ensimmäistä kertaa, että englannin opettajamme on söpö ja aiheutti minulle ylimääräisiä sydämenlyöntejä. En tiedä tarkalleen miksi niin tapahtui, mutta Sakkaus sen sai aikaan. Silloinkin olimme välitunnilla kirjastossa. Ystäväni olivat syventyneet keskustelemaan päivän ruuasta. Minä puolestani olin syventynyt vuoden 1968 Mitä, missä, milloin-kirjaan. Ei niin että olisin ollut kiinnostunut jostain tuona vuonna olleesta urheilukilpailusta tai missikilpailusta tai jostain muusta tylsästä. Ei sinnepäinkään vaan minun otsikkoni oli” Vuoden kuolleita”. Muistan yhä tarkalleen, mitä etsin juuri kyseisestä kirjasta. Ja sitten löysin kuvan kauniista naisesta, jolla oli traaginen kohtalo ja jonka elämä vaikutti minuunkin tunnepuolella.

Vivien Leighin elämä päättyi vuonna 1967 ja seuraavan vuoden Mitä, missä, milloinkirjassa oli hänestä lyhyt maininta kuvan kera. Jossain aivojeni sopukoissa kuulin kyllä kellon soivan tunnille, mutta kasvojeni edessä olivat Vivien Leighin kauniit kasvot. Kuvassa oli jo vanhempi nainen, jonka häikäisevissä kasvoissa oli jotain surumielistä. Ehkä niissä näkyi paljon kärsineen ihmisen jaloa surua.

Ajatuksissani olin jo yliopistossa, jossa tutkisin elokuva- ja musiikkitiedettä ja tekisin tutkielman elokuvista ja Vivien Leighistä. Kirjasto, jossa välituntisin olimme, oli jo tyhjä, kun heräsin hulluista unelmistani mutta jotenkin niin todellisista. Muistan mikä kiire minulla oli tuolloin tunnille, samalla tavalla kuin aina aamuisin tullessani kouluun.

Siinä juostessani kirjastosta käytävälle muistui mieleeni, etten edes tiennyt silloin missä tunti oli ja mikä tunti. Oli vain kaksi mahdollisuutta, sillä muilta tunneilta en juurikaan myöhästynyt ja tässä jaksossa oli vain muutamaa ainetta. Kun minä myöhästyin, oli vain kaksi mahdollisuutta joko englantia tai ruotsia. Minun myöhästymiseni näiltä tunneilta oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siinä juostessani sain esiin lukujärjestyksen ja siinähän se oli, englantia siinä ja siinä luokassa ja juuri tähän aikaan. Voi itku ja minä kun en olisi halunnut myöhästyä englannin tunnilta milloinkaan. Kaikki tämä vilahti aivoissani elokuvakelan nopeudella, kun etsin oikeaa luokkaa.

Luokan ovi oli auki. Sakkeus siis ei ollut vielä tullut. Kiitos ja ylistys. Sakkeus, opettajamme nimittäin ryntäsi luokkaan välitunnin päätyttyä valoakin nopeammin. Minä olin aina luullut, että opettajanhuoneessa olisi mukava jutella kollegoitten kanssa kahvikupposen ääressä ja vaikka puhua kiittävästi oppilaista. Mutta Sakkeus rynnisti luokkaan kuin formula-auto ja alkoi tunnin, joka kyllä kesti sen minkä pitikin.

Ryntäsin ovelle ja totesin että taas formula-Sakkeus oli ehtinyt ennen minua.

-Hei, piipitin. Sakkeus katsoi minua noilla kauniilla sinisillä silmillään sanomatta sanaakaan ja mutisi jotain. Hiivin luokkaan paikalleni viimeiseen pulpettiin.

- Missä viivyit? Et edes kuullut, kun ravistelimme sinua ennen lähtöämme, kivahti Anne, tosi hyvä ystäväni.

- En minä voinut ravisteluja kuulla, sihahdin ja Anne tyrskähti.

- Pönttö! Sanoi Anne vain.

Tunti alkoi sitten ja minun pommittamiseni. En tietenkään osannut niitä englannin sanoja ja sanontoja, joita oli läksynä. Ei kai kukaan osaa läksyjä, joita ei ole lukenut. Minä nimittäin olin, niin kuuliainen oppilas kuin olinkin, koko edellisen illan päntännyt väärää kappaletta, vääriä sanoja ja sanontoja. Ne minä kyllä osasin. Sakkeus, opettajamme oli ollut epätoivoinen

- Ulla. Sinun täytyy keskittyä. Jos aiot saada hyväksytyn numeron, sinun pitää yrittää. Kyllä sinä pärjäät. Tämä viimeinen oli muistaakseni tullut huoahtaen ja piilotetun kärsivällisesti. Olin ajatellut silloin, että Sakkeus oli söpö ja vain hymyilin opettajallemme. Sakkeus oli kääntänyt päänsä pois. Silloin olin huomannut, että opettajastakin voi pitää. Englannin kieli oli ollut minulle vaikeaa ja en tiennyt miksi. Koko maailmahan oli täynnä englannin kieltä ja Amerikka oli se kaukomaa, johon kaikki tai ainakin melkeinpä kaikki halusivat silloin vaihto-oppilaiksi. Paitsi minä. Minä en ollut halunnut mihinkään vaihtooppilaaksi.Toki olisin halunnut ehkäpä matkustaa,vaikka Euroopan maita kiertämään,maailmanympärysmatkalle tai Compostelaan pyhiinvaellukselle, mutta en Amerikkaan. Englannin kieli oli siis minulle ylipääsemätön ongelma, mutta jos joku olisi pyytänyt minua laskemaan vaikkapa lieriön tilavuuden tai puolipallon tilavuuden, olisin voinut sen laskea vaikka heti, sillä matematiikassa ja geometriassa olin ollut tuolloin hyvä. Ja ehkä olin edelleenkin. Koko lopputunnin olin seuraavinani opetusta, mutta ajatukseni olivat välillä unelmissa korkealla taivaalla tai luokassa opettajani hahmossa.

Minua kutsuttiin tuolloin Unaksi vaikka oikea nimeni on Ulla-Maaria Mattson. Pidin tuolloin aika ajoin päiväkirjaa ja olin esitellyt kirjalle itseni. Päiväkirjan pitäjäthän eivät halua, että heidän päiväkirjojaan luettaisiin, mutta sisimmässään kaikki päiväkirjaa kirjoittavat oikeastaan haluavat, että heidän salainen kirjansa päätyisi luettavaksi joskus.

Kirjoittavatko ihmiset päiväkirjaa silotellusti juuri sitä ajatusta silmällä pitäen?

Päiväkirjani alussa olin esitellyt itseni jotenkin näin:

”Minulla on suuret vihreät silmät, joista olen pohjattoman ylpeä. Silmäni ovat joko smaragdinvihreät tai tumman vihreät riippuen mielentilastani tai valaistuksesta. Olen itse kokeillut nimittäin eri valaistusvaihtoehtoja wc:n peilin edessä ja silmäni totta tosiaan näyttävät eri vihreän värisiltä eri tilanteissa. Voi olla, että kokeeni ei ole ollut ihan puolueeton, mutta silmäni ovat kuitenkin ” kalpean vihreät ilman vähintäkään pähkinänruskeata häivettä ja niitä kehystivät säteinä tiheät päästään hiukan kaartuvat silmäripset” kuten Margaret Mitchell kuvailee Scarlett O`HaraaTuulen viemää-kirjan alussa.

Heti täytyy kuitenkin huomauttaa, ettei minulla ole magnolian vaaleaa ihoa kuten Margaret Mitchell kuvailee lisää Scarlettia. Silmäni ovat kai ainoa kaunistus, jotka minulla on. Tosin ystäväni sanovat niitä kaunistuksia olevan muitakin. Ystäväni sanovat kulmakarvojani kauniiksi ja olen niistäkin ylpeä. Vihreät silmät ja kulmakarvani olen perinyt isältäni kuten myös tummanruskeat hiukseni, jotka ovat pitkät ja tuuheat ja pörröiset. Äitini jaksaa huomauttaa, että minun pitäisi harjata hiuksiani hieman useammin. Tällä hetkellä hiukseni on värjätty mustiksi kuten serkullani, lempi-ihmiselläni. Ja vielä minusta. Ystäväni sanovat minua pieneksi ja siroksi. Pukeudun mieluummin mustaan, valkoiseen ja punaiseen, joskus vihreään. Ehkä ne ovat lempivärini. Musiikki maultani olen lähes kaikkiruokainen, mutta punk musiikki on lähinnä sydäntäni.”

Minä olin meidän perheemme ainoa lapsi. Perheeni muodostivat minä ja äitini, Katja Mattsson. Vanhempani olivat eronneet silloin kun olin kymmenen vuoden ikäinen.

Asuin tuolloin äitini kanssa kerrostalossa rautatieaseman lähellä.

Tulimme äitini kanssa hyvin toimeen. Äitini ei ollut minun menemisistäni paljonkaan kiinnostunut enkä minä hänen. Yleensä äitini oli aina menossa joko...