1.

Melkein kuollut lapsi

|03.03.1992 Lääkäri: Puolivuotias tyttö. Pudonnut tänään vaunuista lyöden takaraivonsa. Ei oireita.|

Vahinko vai ei, sitä kukaan ei tiedä.

Ihan tavallinen perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Vai miten se meni? Mikä on tavallinen perhe, mikä on normaalia? Sitähän minä en tiedä. Isosiskoni Minja on minusta kaksi vuotta vanhempi, vanhemmillamme oli jatkuvasti ongelmia mutta lapsia piti kuitenkin tehdä kaksi. Äiti halusi suurperheen, unohtaen että lapsista pitääkin huolehtia, unohtaen myös ettei hän edes pidä lapsista.. Isäni ei halunnut minua, hän halusi pojan. Olin siis heti syntymäni jälkeen pelkkä pettymys. Minjan kohdalla hän taisi sietää sen paremmin, mutta toinen tyttö tuntui olevan liikaa. Kun minä synnyin, isä oli baarissa. Ei hän tullut hakemaan minua ja äitiä kotiin, ei halunnut nähdä omaa lastaan.

|18.11.1992 Neuvola: Sanoo jonkin verran sanoja.|

|05.03.1993 Neuvola: Puhepuoli mennyt vähän taaksepäin.|

|10.06.1993 Lääkäri: Potilas ei ole eilisestä käyttänyt vasenta kättään. Otettu röntgenkuvat, ne normaalit.|

Mikäköhän syy sillä kertaa oli, en muista. Olin niin pieni. Mutta en ihmettelisi jos minua olisi taas raahattu jonnekin, tai jotain sen kaltaista. Se olisi ollut niin tyypillistä.

|09.08.1993 Neuvola: Ei juurikaan sanoja.|

|27.08.1993 Neuvola: Viimekertaisen käynnin jälkeen ruvennut puhumaan paljon.|

Elimme hiljaisuudessa, isä ei kestänyt meteliä, tai siis normaaleja elämisen ääniä. Äiti oli jatkuvasti vihainen ja haukkui isää, isällä meni välillä hermot täysin ja hän vastasi lyömällä.. Minä osasin puhua jo jonkin verran, mutta en uskaltanut juurikaan sanoa mitään. Käskettiin aina olemaan hiljaa ja minähän tottelin, liiankin hyvin. Välillä olin hiukan puheliaampi, mutta sitten minulle suututtiin ja hiljenin taas.

|26.08.1994 Neuvola: Yhteistyö ei suju ollenkaan. Ei puhu mitään täällä.|

Ongelmat perheessä pahenivat. Isä löi minua, tosin ilmeisesti vain kerran. Joka tapauksessa tarpeeksi saadakseen minut pelkäämään. En paljon nähnyt häntä, enimmäkseen hän oli töissä tai vietti aikaa omassa huoneessaan. Tuntui että olin aina vain tiellä. Meillä oli jonkin aikaa koira, joku keskikokoinen sekarotuinen. Pidin siitä, leikimme joskus. Se oli söpö ja piti minusta. Joskus söin Minjan kanssa koiramme jotain rouheluita, eri muotoisia ja värikkäitä. En tiedä eikö ollut varaa ruokaan vai eikö kukaan käynyt kaupassa. Äidillä ei ollut rahaa ja isää ei kiinnostanut huolehtia siitä että meillä olisi ruokaa. Kaksi aikuista, mutta ei yhtäkään vastuullista. Vanhempani kuitenkin kyllästyivät koiraan pian ja se sai lähteä, sinne meni koiranruokakin. Entistä vähemmän syötävää.

Olin kai 3-vuotias kun aloin käymään perhepäivähoitajalla, en puhunut siellä mitään. Perhepäivähoitaja oli myös äitini ystävä, en pitänyt hänestä. Tyly ihminen, minua pelotti. Hän suuttui helposti, jos vaikka pidin kyynärpäitä pöydällä. En aina muistanut ettei se ollut sallittua, opin kyllä muistamaan. Hän suuttui myös kun en uskaltanut puhua, se tuntui kurjalta. Äidin ja isän kavereita olivat myös Jaana ja Jukka, he ovat pariskunta. He ovat tunteneet vanhempani jo ennen syntymääni, heidän lapsensa Noora oli Minjan ikäinen ja hänen ystävänsä. Tiina syntyi pari vuotta minun jälkeeni, meistäkin tuli ystäviä. Kulissit olivat kunnossa, onnellinen perhe, eikä kukaan tiennyt mikä oli totuus.

|29.03.1995 Neuvola: Itsepäinen tyttö, ei puhu.|

Joku siis päätteli minun olevan itsepäinen jo 3-vuotiaana, sen takia koska en puhunut. Ei hän huomannut kuinka paljon minua pelotti.

Vanhempani erosivat muutamaksi kuukaudeksi ollessani 3-vuotias. Hetken asuimme kolmestaan äidin ja Minjan kanssa, kunnes palasimme isän luo. Sama meno jatkui, isä ja äiti riitelivät jatkuvasti ja minä pelkäsin aina tekeväni jotain väärin.

|30.08.1995 Neuvola: xxxx on aran oloinen, hän ei puhu sanaakaan tunnin aikana. Pelokas, jännittynyt.|

Tällä kertaa jonkun johtopäätös oli huomattavasti parempi kuin aikaisemman, hän sentään ymmärsi että minua pelotti. Mutta eihän sekään mihinkään vaikuttanut, tulin jatkossa tapaamaan aivan liian monta ihmistä jotka pitivät minua vihaisena, hankalana ja itsepäisenä.

Esitin yksinkertaisen toiveen,

että saisin rakastavan perheen

Vaan sehän oli turhaa,

oli vain vihaa ja väkivaltaa

Jatkoimme elämäämme hiljaisuudessa, äitikin teki puhumisestani ongelman. Hän suuttui jos en puhunut, mutta myös jos puhuin liikaa tai liian hiljaa, tai väärästä aiheesta. En missään vaiheessa alkanut puhumaan normaalisti, en tiennyt mikä oli sallittua ja pelkäsin ihmisten reaktiota. Minja oli ainoa jolle uskalsin puhua kunnolla, hänen kanssaan se oli turvallista. Välillä leikin ulkona Minjan kanssa, onnellisin kesäni taisi olla se jolloin täytin 4 vuotta. Muistan auringon ja vihreän ruohon, pidin alueesta jolla asuimme. Sain ensimmäisen oman pyöräni, siinä oli apupyörät vielä. Siinä oli naru josta isä veti pyörää välillä jos en jaksanut polkea tarpeeksi. Kävin Minjan ja isän kanssa kaupassa, ja isä osti meille omat pienet muoviset leluautot. Minun oli keltainen punaisilla renkailla. Tykkäsin siitä. Pian äiti heitti sen pois.

4-vuotiaana vietin joulua perheen kanssa, olin iloinen. Meillä oli joulukuusi ja -valoja, sohvapöydällä oli iso kulho täynnä suklaata. Istuin isän vieressä sohvalla, siinä oli mukavaa. Sain lahjaksi pehmolelun, se oli koira ja annoin sille nimeksi Musti. Se oli viimeinen joulu jonka vietimme kaikki yhdessä. Vanhempani erosivat taas muutaman kuukauden kuluttua, tällä kertaa lopullisesti. Muutin pois isän luota äidin ja Minjan kanssa.

Isä halusi huoltajuutemme mutta äiti ei suostunut luopumaan meistä. Ei äiti rakastanut meitä eikä viitsinyt huolehtia, mutta eihän sitä voinut myöntää. Tärkeintä oli esittää hyvää äitiä, välittämättä lasten kärsimyksestä. En tiedä miksi isä silloin halusi pitää meidät luonaan, oliko syynä se että hän halusi satuttaa äitiä, vai pelastaa meidät häneltä. Välittikö hän meistä kuitenkin niin paljon.

En halunnut lähteä pois isän luota, olin todella surullinen ja itkin. Ilman isää tunsin olevani eksyksissä. Sen jälkeen kaikki on tuntunut kovin synkältä, aivan kuin olisin kadottanut kesän ja valon. Kuin olisi vain syksyn pimeys ja kylmyys.

5-vuotiaana menin päiväkotiin, siellä oli kurjaa. Ohjaajat suuttuivat kun en puhunut, enkä pystynyt kertomaan etten tehnyt sitä kiusan vuoksi. Halusin puhua mutta en pystynyt, suustani ei tullut sanoja.. Yhdelle ohjaajalle sanoin joskus jotain, sille ainoalle joka ei suuttunut minulle. Välillä autoin häntä järjestelemään tavaroita, hänellä oli joku sairaus joka sai kädet tärisemään. Hän oli kiitollinen avusta, ja minusta oli kiva näyttää etten tahallani ollut hankala. Yksi poika kiusasi minua, hän löi ja haukkui. En pystynyt kertomaan kenellekään. Yritin kerran puhua yhdelle toiselle ohjaajalle, tunsin olevani rohkea kun uskalsin sanoa jotain. Mutta jouduin pettymään, ei hän kuunnellut.. Katsoin surullisena vierestä kun hän jutteli kiusaajani kanssa, niin kuin minua ei olisikaan. En enää puhunut hänelle.

Äiti ja isä erosivat joten äiti saattoi kohdella minua miten halusi, kukaan ei huomannut mitään. Usein hän repi minua hiuksista ja löikin, pelkäsin häntä. Mustelmat selitettiin sillä että olin kömpelö lapsi, kukaan ei epäillyt mitään. Puhuminen oli vaarallista, koska jos sanoin yhdenkin väärän sanan niin äiti saattoi lyödä. Yritin parhaani mukaan opetella mikä oli sallittua,...