Sanni Isometsä

Uusia kulmia

Hurmaava huoneisto vanhassa kivitalossa, toinen kerros, kolme huonetta ja keittiö. Asuntoilmoitus puhelimen ruudulla kiinnitti välittömästi huomioni. Laskin reunasta jo hieman säröilleen kahvikuppini pöydälle ja aloin hengästyneenä selata kuvia. Miten ihana suojainen piha vanhojen puutalojen sylissä. Kivisen talon paahtavan keltaiset seinät hehkuivat kuin Toscanan aurinko. Sisällä vaaleat lautalattiat ja kattoon yltävä kakluuni, jossa mäntyjen juuret pujottelivat pitkin vaaleanvihreää kaakelin pintaa. Suuria ikkunoita koristivat kruununa pienet ruudukot, kuin jääpalamuotit. Joku oli asetellut valkoisen viltin kutsuvasti sohvan päälle.Tervetuloa tutustumaan ja ihastumaan, ilmoitus houkutteli. Vilkaisin asunnon hintaa ruudun ylälaidassa ja nielaisin. Aika paljon enemmän kuin minulla olisi yksin varaa. Mutta jos elämässä kaikki muu oli pielessä, niin ansaitsin ainakin ihanan kodin, päätin ja näpyttelin kuvassa itsevarmasti hymyilevän kiinteistönvälittäjän numeron.

Maaliskuinen sunnuntai laskeutui ylleni harmaana ja raskaana kuin isoäidiltä peritty virttynyt villatakki. Kadulla sora sotkeutui loskaiseen lumeen ja kävelytien molemmin puolin oli kasautunut harmaat lumipenkat. Ilmassa tuoksui noki ja näin miten viereisen puutalon piippu yski ilmaan mustaa savua. Rauhankatu kaksikymmentä, navigaattorin naisääni ilmoitti. Olin perillä.Täältä se tarina alkaa, välitysfirman imelä kylttikin nyökytteli. Hymähdin ja astelin pihaan.

Elämää nähnyt, sellainen talo toden totta oli. Keltainen kivitalo seisoi ylpeästi pihan keskellä, eikä pyydellyt anteeksi helmasta rapisevaa rappaustaan tai hieman vinksalleen taipunutta ränniputkea. Korkeat seinät tuntuivat puhkovan harmaata taivasta kävellessäni kohti viininpunaista alaovea. Rappukäytävässä tuoksui koivuklapi. Kiviset portaat kiertyivät laineikkaasti ylöspäin ja lähdin varmoin askelin kipuamaan toiseen kerrokseen. Seinien maalaukset olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta jokin niissä viehätti minua suunnattomasti. Teki mieli kuljettaa sormea ääriviivoilla, piirtää koukeroisia kuvioita kylmään kiviseinään. Toisen kerroksen tasanteella käytävän perimmäinen ovi oli jätetty auki ja kävelin sisään. Ovi narahti kutsuvasti avautuessaan kuin sanoakseen tervetuloa.

Vedin henkeä ja otin kasvoilleni asiallisimman ilmeeni, nyt ei olisi hetki huokailla asunnon yksityiskohdille, taipua haltioituneeseen hymyyn. Nyt piti leikkiä sen roolin mukaan, että olin vakavasti otettava mutta laatutietoinen ostaja. Olin harjoitellut etukäteen kysymään asiantuntevasti lämmitysratkaisuista, kylpyhuoneremontin vaiheista ja asunnon äänieristyksestä. Vintin rakennusluvista piti muistaa pyytää todistus. Pienessä ja pimeässä eteisessä vedin lattialla olevasta pussista siniset kahisevat suojat kenkien päälle ja katselin ympärilleni. Keittiössä välittäjä kertoi polveilevasti talon remonttihistoriasta aiemmin tulleelle pariskunnalle. Lautalattia narahteli jalkojeni alla, kun pujahdin heidän näkemättä olohuoneeseen. Eteisen hämäryys tuntui jopa lisäävän muun asunnon tilantuntua. Olohuoneen katossa valtava kristallikruunu keikkui kolmen metrin korkeudessa ja näytti sille, että olisi ollut siellä tsaarin ajoilta asti. Osa seinistä oli jätetty paljaaksi hirreksi, ja puun suorasukainen rouheus miellytti minua. Isoäidin kuvasta teetetty taulu sopisi täydellisesti koristamaan hirsiseinää.

Nuuhkin ilmaa ja koitin olla ajattelematta viime yönä selattuja artikkeleita puutalojen homeongelmista ja perheistä, jotka olivat joutuneet perikatoon ostettuaan läpimädän omakotitalon, jonka kellarissa kasvoi sieniä. Nenässä tuntui vieno puuntuoksu ja takin liepeeseen oli ulkoa tarttunut häivähdys savua. Aika raikasta ajattelin, ei mitään epäilyttävää. Ehkä tämä ei olisi pommi. Pitäisi tietysti vielä tilata joku ammattilainen tutkimaan.

Olohuoneesta pääsi kiertämään keittiöön, jossa mustien kalusteiden tyyli sopi saumattomasti talon henkeen. Nettikirppikseltä vuosia sitten ostettu pyöreä pöytäni mahtuisi täydellisesti ikkunan eteen. Kurkistin ikkunasta alas kadulle. Autoja kulki tiellä solkenaan ja isomman ajoneuvon pyyhältäessä ohi talo tärähteli kuin vilkuttaen ohiajaneille. Kadun toisella puolella tönötti pieni leipomo, josta joku juuri käveli ulos pieniä valkoisia rasioita huterasti pinossa kantaen. Tuoksuikohan tänne vastaleivottujen pullien kardemumma, mietin ja suljin silmäni. Leipomosta voisi aamuisin hakea karjalanpiirakoita ja tuoretta leipää. En haluaisikaan nyt muuttaa minnekään yksinäiseen torppaan. Tuntui turvalliselle, että ikkunoiden takana elämä kuhisi. Kuolemaa oli ollut jo ihan tarpeeksi. Ehkä jo parin kuukauden päästä voisin kohottaa ystävien kanssa lasit kuohuvaa, kippistää uusille aluille. Ah, miten kaipasinkaan juhlia ja naurua. Avasin silmät, ja muistin taas roolini. Kyllä, nyt piti olla vakavana ja kurtistella kulmia ikkunalautojen rapistuneelle maalille. Pohtia ääneen, vetäisikö ikkunoista talvisin ja kuinkahan kalliiksi entisöinti tulisi. Nappasin keittiötasolta asunnon esitteen ja tarkastelin paperia tiukan näköisenä samalla kun kiersin makuuhuoneen ovelle. Punainen persialainen matto tuntui jalkojen alla kuin olisin astellut vastaleikatulla nurmikolla.

Ooh, suustani pääsi huokaus. Makuuhuone oli vieläkin kauniimpi kuin kuvissa. Kattoon asti yltävät korkeat ikkunat valaisivat huoneen jokaisen nurkan. Tänne minä ja lapsi mahtuisimme hyvin. Ikkunoiden edessä, matalan sängyn takana, seisoi vähän yksinäisen näköinen vanha puinen työpöytä. Pyyhkäisin sormellani hentoisen pölykerroksen sen päältä ja mietin oliko asunnon entinen asukas istunut usein juuri tässä pöydän ääressä. Katsellen syreenin lehtien värin vaihtumista, pihan lasten leikkejä omenapuiden välissä, puutalojen takaa piirtyvän taivaan sineä. Oliko ovenkarmeihin piirretty pituuksia ja vertailtu vuosittain kerättyjä senttimetrejä. Jos oli, ne oli jo maalattu piiloon valkoisen maalin alle.

Jatkoin kierrostani eteenpäin. Valkoisen puuoven takaa löysin kylpyhuoneen. Se oli kaikessa suloisuudessaan ihastuttava. Suihkun hana näytti sen verran tekniselle, että epäilin etten ehkä osaisi käyttää sitä. Lattian pienet kulmikkaat mustat laatat ja valkoiset saumaukset toivat mieleeni Pariisin hotellit, joissa joskus nuorena reilatessa avattiin punaviinipulloja ja ahnehdittiin malttamattomina alkavaa elämää. Vilkaisin vessan peilistä näkyviä kasvoja. Silmien alla oli enemmän tummaa kuin viimeksi, katse oli kuitenkin edelleen tuttu ja terävä. Pyyhkäisin ponnarista eksyneen ruskean hiussortuvan korvan taakse ja vedin henkeä.

Asunto oli kuin minäkin. Tyhjä ja odottava. Joka kulmasta näki että se oli nähnyt elämää. Maalipinta halkeili siellä täällä ja lattia narahteli askeleiden alla. Ryhdikkäästi se kuitenkin kantoi itseään, eikä turhaan pahoitellut virttynyttä olemustaan. Eletty on, se sanoi varmana. Siitä ei olisi epäilystäkään. Sillä olisi vielä paljon tarjottavaa, jos vain sille antaisi aikaa ja täyttäisi elämällä. Kunnostaisi hieman tuota seinää, ehkä purkaisi pois tuon ylimääräisen. Saisin sen varmasti vielä tuntumaan omalta, kodilta. Mielessäni asettelin huonekalut paikoilleen, isoäidin ryijyn sängyn päätyyn, kirjat hyllyyn ja kotoisiksi pinoiksi ympäri asuntoa. Lapsi saisi vihdoin oman huoneen. Jotain silti puuttuisi. Vaatekaappeja tarvittaisiin vain kaksi, kolmas saisi olla se jonne kerättäisiin kaikki tarpeeton odottamaan taas tarpeellisuuttaan. Asunnossa tuoksui maalilta ja puulta. Uudelta ja vanhalta samaan aikaan. Paljon valkoista pintaa, jota voisin värittää haluamakseni. Rosoja, joita en ehkä yrittäisikään silotella piiloon.

Kirjoituksen takana

Uusia kulmia” oli aivan ensimmäinen kirjoitukseni johdantokurssilla. Ja oikeastaan ensimmäinen luovan kirjoittamisen tekstini ikinä. Aineena oli “Huone” ja sen kylkiäisenä oli paljon itselleni uutta tietoa erilaisista kielikuvista....