Jouko Illukka

s. 1948, Jumisko

Aloitan jo kertomukseni ajasta ennen syntymääni, koska on sattumien summa, että olen tässä. Niin kuin monella muullakin KPK-laisella varmaankin on ollut? Isäni oli sotareissulla noin neljä vuotta. Hän oli syntynyt Kirvussa Karjalan kannaksella ja kuten tiedämme, se jäi sinne jonnekin. Loppusodassa hän oli mukana Tornion maihinnousussa saattamassa saksalaisia pois Suomesta ja oli ihastunut Lappiin ja ajatellut silloin, että jos elävänä selviää sodasta niin muuttaa sinne. Hän pääsi siviiliin Kittilässä Sirkan Kylässä. Nuoremmat ikäluokat jatkoivat siitä. Palattuaan Etelä-Suomeen hän olisi saanut maapaikan Mäntsälästä, mutta ei ottanut sitä vastaan, vaan suuntasi seuravana talvena Lappiin ja sanoi, että Rovaniemellä istuessaan linja-auto asemalla ja kuunnellessaan isäntien juttuja ja miettiessään mihin suuntaisi hän muisti, että hänellä oli sotakaveri Perä-Posiolla. Sinne lähti linja-auto sopivasti ja hän hyppäsi siihen.

Oltuaan kaverin luona joitakin päiviä, kaveri oli kertonut, että Jumiskossa on iso Savotta meneillään, josko sieltä löytyisi töitä? ”minulla on mökkipaikka vieläkin siellä”. Seuraavana päivänä Isä oli lähtenyt kävelemään hevosen reen jälkeä pitkin savotan suuntaan, matkaa oli noin kolmekymmentä kilometriä. Aurattua tietä ei ollut. Saavuttuaan Savottakämpälle hän oli mennyt kirjurilta kyselemään, että löytyisikö töitä sellaiselle, joka ei ole tehnyt koskaan savotalla hommia. Siinä kirjurin miettiessä siihen seinän vierustalle oli istunut joku piippu-ukko ja oli kysynyt isältä, että onko pojalla sivakoita. Isä oli noussut ylös siinä ja hän oli tokaissut ukolle, että mitä se sinulle kuuluu, onko minulla sivakoita vai ei. Ukko oli vain todennut, että ei Lapissa pärjää ilman sivakoita ja lähtenyt pois.

Kirjuri oli kertonut, että muutama päivä sitten oli avattu sivukämppä, jossa olikin jo yksi kaveri pöllejä ”parkkaamassa”, josko menisit sinne? Siellä oltuaan pari viikkoa ja kun pakkasella parkki ei oikein irronnut, isä oli ollut jo luovuttamassa, niin sinne savotalle oli hiihdellyt se partaukko ja kirjuri.

Ukko oli kysellyt, miten pojilla on mennyt. Isä oli sanonut, ettei tästä tule mitään ja hän heittää hanskat tiskiin. Ukko oli sanonut, että ei kannata luovuttaa. Kun ilmat lauhtuvat niin se parkkikin alkaa irtoamaan ja lähtenyt pois. Heidän lähdettyään Isä oli kysynyt kaveriltaan, että mikä ukko tuo oikein on. Kaveri oli vastannut, että se on tämän koko savotan pomo. Muutama päivä sen jälkeen sinne savotalle oli hiihdellyt 15-vuotias tyttö kokiksi työntekijöille. Hänestä tuli minun äitini ja se Piippu-ukko oli hänen isänsä. Äiti aina siunaili, että voi noita nykynuoria, kun ne alkavat niin nuorina eri asioihin. Minun oli hyvä kysyä, että miten paljon se meidän ikäeromme taas olikaan? (Meillä oli ikäeroa vain 16-vuotta). Yleensä siinä vaiheessa tuli hiljaista. (On ollut kylillä varmaan melkoinen puheenaihe siihen aikaan). He viihtyivät yhdessä kuolemaansa asti. Isä kuoli 85-vuotiaana ja Äiti 84-vuotiaana!

Kuusikymmentä luvun vaiheilla täältä loppuivat työhommat. Voima-laitokset valmistuivat ja uitot, savotat ym. väheni ja väki muutti pääasiassa Ruotsiin. Isä ja äiti ei halunneet lähteä sinne, vaan muuttivat Kellokoskelle työn perässä. Minulla oli viimeinen luokka kansakoulussa vielä kesken ja jäin mummon luokse asumaan koulun loppuun asti. Koulun loputtua minunkin oli aika lähteä sinne Etelä-Suomeen.

Kun lähdin täältä syrjäkylältä, niin ihmettelin, miten osaisin Rovaniemellä rautatieasemalle, kun en ollut käynyt muualla kuin Kemijärvellä pari kertaa isän kanssa markkinoilla. Eno vielä jallitti minua sanomalla, että kun hieno mies lähtee Helsinkiin niin sillä pitää olla sen mukaiset vaatteet ja puki minulle pitkän ulsterin päälle sekä päähän lierihatun. (näkyy vieläkin gangsterielokuvissa samanlaisia). Ihmettelin jo linjaautossa, kun kaikki hymyilivät minua katsoessaan ja junassa sama toistui. Helsingissä isä tuli minua vastaan ja siellä minulle valkeni mistä olikaan kysymys, kun isä jo, ennen kuin toivotti pojan tervetulleeksi, tokaisi että PISTÄ HELVETTIIN TUO HATTU!

Sitten seuraavana kesänä haettiin Palmgrenin Teuvon kanssa Konepajakouluun ja pääsimme sinne molemmat. Mikä oli onnenpotku ainakin minulle. Menihän siinä pahimmat murrosikävuodet niin, että ei hairahtanut pahoille teille. Ensimmäisen vuoden olimme ammattikoulun tiloissa ja sitten meidät jaettiin eri ammattiryhmiin. Minä halusin koneistajaksi, koska opettaja kansakoulussa oli kehunut, että siellä ne sorvarit sorvailee kravatti kaulassa etelässä.

Tehtaalle siirryttyäni pärjäsinkin ihan mukavasti. Muistan, kun ensimmäinen urakkatehtävä oli sorvata kymmenentuhatta prikkaa, josta suoriuduin puolessa ajassa siitä mitä ammattimiehet tekivät. Työnjohtaja haukkui ammattilaiset, koska olin oppipoikana selvinnyt urakasta siinä ajassa. Kun Pomo lähti niin olin saada ”köniini”, kun porukka piiritti minut ja sanoivat, että teepä tuo vielä kerran, niin et selviäkään näin vähällä. Silloin tajusin, että ei urakoitakaan tehdä täydellä teholla, vaikka taustalla seuraisi ns. kellokalle. Kaikki meni sen jälkeen ihan ok. Neljännellä vuosikurssilla pyysin Rehtorilta päästä ns. ulko-oppilaaksi, koska olin löytänyt tulevan elämänkumppanin halusimme muuttaa yhteen asumaan. Rehtori ei tähän suostunut, joten jätin koulun kesken.

Menin Valiolle Satamaan Trukkikuskiksi, missä tein sitä kolme vuotta, kunnes sain sieltä varastonhoitajan paikan. Kaiken kaikkiaan olin siellä seitsemän vuotta! Valiolla olon aikana huomasin lehdessä ilmoituksen, että Strömbergille haettiin oppilaita pienkonekoulutukseen ja päätin yrittää sinne. Menin tehtaan portille haastatteluun ja siellä oli vastassa mies, joka tunsi minut. En enää muista hänen nimeään. Hän sanoi, että ”ei me aleta kahteen kertaan kouluttamaan”, mutta jos haluan, niin tehtaalla on aina paikka minulle. En kuitenkaan jäänyt vieläkään sinne!

Vuonna 1971 halusimme muuttaa Lahteen asumaan ja olin saanut sinne siirron Valiolle. Huomasin kuitenkin lehti-ilmoituksen, jossa haettiin kodinkonemyyjää Lahden johtavaan kodinkoneliikkeeseen Konetaloon ja hain sinne. Koska minulla ei ollut myyntikokemusta jouduin käymään kaksipäiväiset psykologiset testit Helsingissä. Testit menivät hyvin ja sain paikan. Siellä pärjäsin niin hyvin, että olin paras myyjä jo parin vuoden päästä koko talossa. (Meillä oli seitsemän myymälää, Lahdessa, Heinolassa ja Riihimäellä). Tulotkin olivat moninkertaiset verrattuna Valion palkkoihin. Olin myyjänä noin seitsemän vuotta, kunnes minua pyydettiin myymälänhoitajaksi. Suostuin ja minulla oli parhaimmillaan kolme myymälää hoidettavanani. Olin samassa firmassa yli kaksikymmentä vuotta töissä.

Erottuani ensimmäisestä avioliitostani Annikin kanssa löysin uuden kumppanin Marketan. Hän oli opiskelemassa Kuopiossa ”Lääkiksessä” ja sieltä valmistuttuaan muutti Lahteen. Ostimme sieltä yhteisen asunnon ja meille syntyi poika 1990. Marketta alkoi painostaa minua, että muutettaisiin Lappiin asumaan ja sai minut taivutettua muuttoon. Vuonna 1991 muutimme Rovaniemelle ja minä laitoin pienen Halpahallin torin reunalle. Minulla oli se myymälä siihen asti, kun vaimoni sairastui syöpään ja lyhyen ajan päästä kuoli 1996. Meille oli syntynyt Rovaniemellä ollessamme tyttö. Minä jäin leskeksi kolme- ja kuusivuotiaiden lasten kanssa. Olin kotona reilun vuoden, kun halusin saada muutakin virikettä ja hain Yliopistolle Informaatioteknologian koulutukseen, joka kesti vuoden. Tarkoitus oli, että käyn sitä vain omaksi ilokseni, mutta kun huomasivat, että tulen toimeen ihmisten kanssa, niin pyysivät minua opettamaan jo kesken vuoden. En kuitenkaan alkanut vielä siihen hommaan. Seuraavana...