Pieni=Suuri

Minä olen pieni tyttö. Minun nimeni on Aliina. Minulla on kyllä isä ja äiti. Ja isoveli. Mutta minä olen yksin. Minulla on usein outo olo. Kotiseudullani tapellaan. Isä on ollut mukana tappeluissa. Hänelle tuli siellä jalkaan paha pipi. Jalka katkesi.

Isä kertoo, että kun minä olin yksivuotias, hän tuli tappeluista äidin viereen nukkumaan. Minä olin saanut siihen asti nukkua äidin vieressä, mutta isä laittoi minut pois. Otti minulta äidin. Isä oli varmasti vieraan miehen näköinen, ruma ja ilkeä. Rupesi tekemään äidille pahaa, koska minä aloin itkeä. En minä muuten olisi alkanut. En itse siitä mitään muistamalla muista, mutta olen kuullut isän kertovan. Kertovan, että hän silloin komensi minua, tukisti ja löi. Koetti saada minut kiltiksi. Kertoi myös laumalle, että silloin hän päätti, että hän ei enää koskaan, ei koskaan sormellaankaan koske Aliinaan. Tyttö on liian herkkä. Olin itkenyt koko yön.

Onkohan isä surullinen? Pelkääkö hän minua?

Minä ainakin pelkään häntä. Hän on minulle yhä se vieras mies, joka otti minulta äidin. Otti turvan. En mene hänen syliinsä. En mene hänen lähelleenkään. En kerro hänelle mitään, en pysty. Muille lapsille isä nauraa ja ottaa heitä syliin. He leikkivät isän hiuksilla. Minä en koske hänen hiuksiinsa. Minä yritän vain saada hyväksyntää olemalla hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen tyttö.

Minä tykkään Huppiksen mummosta. Käyn hänen luonaan paljon. Hän on turvallinen.

Trallallallaa, trallallallaa, yksi ja kaksi ja hyppy. Menen Huppiksen luo, menen Huppiksen luo. Vanha mummo lohtua suo, lohtua suo.

Raotan hiljaa majan verhoa. Pois. Äkkiä. Tuhat, sata. Tuhat, sata. Pois, pois, poisssssss, yyhh, yyhh puun alle suojaan nyyhkyttämään. Kiltti mummo.

Turvallinen mummo. Petti! Valhetta, valhetta, julmaa, raakaa. Minun lempieläimeni. Kaunis metsän vasikka. Verisenä, kuolleena mummon lattialla. Mummo raatelemassa sitä. Minä näin, minä näin. Minä näin omin silmin sen. Se on totta! Mummo on tappanut kauniin metsän eläimen. Mummo on tehnyt rikoksen. Mummo on paska. Mummo on Hyi-hyi, täysi paska! En voi kertoa tätä kenellekään. En edes äidille. En veljelleni. Eivät he ymmärtäisi. Pitäisivät sitä normaalina. Nauraisivat ehkä. Isäkin nauraisi. Kaikki nauraisivat. Hassu tyttö! Minä en osaa, enkä pysty kertomaan. En mene enää koskaan mummon luo. Mummo on ronski ja käytännöllinen. Pitää tappaa, että saa ruokaa ja voi syödä. Semmoista elämä on. Etkö sinä tyttö nyt sitä ymmärrä? Eläimet on tarkoitettu ruoaksi. Ei hän ymmärrä minua, ei. Eikö kenelläkään ole tunteita? Olen yksin ja surullinen. Äiti ei ehdi lohduttaa minua. Odottaa uutta vauvaa. Isän nilkka märkii. Hänellä on kovia kipuja. Hänen pitää syödä yrttejä. Minun täytyy rakentaa itselleni oma haavemaailma.

Meille on tullut asumaan täti. Äidin sisko. Hänen mukanaan ovat minun serkkutyttöni, tädin lapset. Heidän isänsä on juuri saanut surmansa heimosodassa.

”Aliina, mennään tuonne joelle”, huutavat tytöt minulle.

”Saako sinne mennä?” kysyn arasti.

”Totta kai, tule nyt vaan, senkin arkajalka!” hehkuttavat tytöt ja ovat innoissaan.

Minun on mentävä. Tyttöjen mieliksi. Ei huvita. Kylmä vesi ja kiellettyä. Tytöt hyppäävät rohkeasti jokeen. Nauravat ja juoksevat. Ilakoivat. Minäkin menen. Varovasti tosin, en suinkaan uskalla heittäytyä ilakoimaan, pelkään virtaa. Voi, että olenkin tällainen arkajalka. Päätän näyttää, että minäkin uskallan. Rupean hyppelemään ja loiskuttelemaan vettä. Etteivät pääse taas sanomaan arkajalaksi. Mutta juuri silloin täti tulee joelle. Meidät on saatu kiinni pahanteosta. Ollaan menty joelle, vaikka se on kiellettyä, ankarasti kiellettyä.

Täti ottaa koivuvitsan. Minulle annetaan ensiksi vitsaa ja vielä paljaalle pyllylle. Olin kuulemma oikein riehunut pääjehuna tädin puheiden mukaan. Hänen omat tyttönsä olivat viattomampia, koska minun olisi pitänyt osata varoittaa joen vaarallisuudesta. Tytötkin saavat kyllä vitsaa, mutta minä olen hyvin katkera. Olen pettynyt.

Koko elämä on Hyi-hyin paskaa. Aivan turha yrittää sotia tätiä ja tyttöjä vastaan. Äidille en valita, koska silloin saattaisi tulla riitoja äidin ja tädin välille. En kestä riitaa. Täti on saanut minut kiinni riehumisesta joessa. Ja jos tytöt eivät kerran sano puolustuksen sanaa minusta, niin olen sitten pääsyyllinen. ”Tule syyparka tänne! Tule vaan Aliinan luokse!”

Ei ole syliä. Turvallista syliä. On vain yksinäisyys. Niin se on.

Äiti, Aliina haluaa nuken. Leikkivauvan. Laita minulle sellainen. Sellainen, missä on pää, kädet ja jalat. Tyttövauva. Oma Mollamaija, jota saan hoitaa. Teetkö sen nyt heti? Teethän, äiti?

Mutta äiti ei tee. Ei ota kuuleviin korviin. Hoitaa vaan omaa poikavauvaansa. Ei ehdi. Ei ole aikaa. Minua tukistetaan ja käsketään olla hiljaa. Isäkin hermostuu, kun oikea vauva itkee, ja minä itken. Menen pois.

Hyi-hyi äitikin. Hyi-hyi koko elämä.

Lähden kävelemään hiekkatietä pitkin. Horsmia. Horsmat ovat ikäviä, autioita, tyhjiä. Ovat ikävän kukkia. Ei niistä saa lohtua. Syliä ei ole. Elämää ei ole. Lohtua ei ole. Mitä, jos kävelenkin maapallon reunalle asti? Reunalta pudotan itseni alas.

Tuleekohan edes äidille ikävä? Siitä saisi, kun ei edes nukkea minulle anna. Saisi itkeä! Minua hän ei saisi takaisin, ei saisi. Ei koskaan. Surkoon!

Mutta enhän minä kuitenkaan yksin uskalla. Parempi olla tottelevainen ja kiltti. Palaan takaisin. ”Oliko Aliinalla känkkäränkkä? Oliko?” kysyy äiti. ”No, nyt Aliina on taas kiltti tyttö. Hyvä”, toteaa isä tyytyväisenä. Minä olen näkymätön ja kuulumaton. Tekisi kuitenkin mieli potkaista äitiä ja heittää isää kivellä kipeään nilkkaan. Siitä saisivat. Olen kuitenkin kiltti. Varmuuden vuoksi. Menen ja teen itselleni Mollamaijan. Puukapuloista ja nahoista. Yksi ja kaksi ja hyppy! Trallallallaa. Mollamaijan kanssa leikkimään. Tallallallallaa!

Jippii! Nanna rupeaa opastamaan meitä, meitä kaikkia lauman lapsia! Tutkitaan kasveja, yrttejä, sieniä, lauletaan ja kuunnellaan Nannan tarinoita muinaisista ajoista. Olen innostunut. Vihdoinkin jotain kunnon elämää. Kiva, että on nainen opettajana. Aliina ei tykkää miehistä. Nanna on viisas. Eikä hän ole yhtään niin vaarallinen kuin mies.

”Nannan luokse, Nannan luokse. Aliina pääsee Nannan luokse. Nanna tykkää Aliinasta. Aliina tykkää Nannasta. Aliina menee Nannan luo, Nannan luo. Kaikki lapset Nannan luo! Trallallallallaa! Yksi ja kaksi ja hyppy, trallallallallaa...”

Nanna kertoo vanhoja tarinoita. Esi-isiltä kuultuja. Nanna kertoo Taivaan Ukosta, jolta saa kaikkiin vaivoihin ja huoliin apua. Täytyy vain uskoa ja laulaa Ukolle se laulu. Se on Taivaan Ukon laulu. Nanna opettaa laulun. Minä olen onnellinen. Minä haluan laulaa sen laulun joen rannalla sille hyvälle Taivaan Ukolle, joka auttaa ja pitää huolen.

Opin nopeasti Nannan tarinat ja laulut ja muutkin asiat. Mutta lauman tytöt eivät hyväksykään minua. Olen muualta tullut, ja ääntelyni on erilaista kuin heidän. Siinä on outoja vivahteita, ja ne ärsyttävät muita lapsia. Pilkkaavat ja matkivat. Minä hermostun ja hätäännyn. Yritän olla heille erittäin ystävällinen, mutta hymyilen ehkä liikaa, epänormaalisti. Se on väärä ele. Ärsyttää tyttöjä vielä lisää.

”Naureskeleekin kummallisesti, mokoma rääpäle. Uskaltaakin! Joukkohivutus on paikallaan.” Lähdetään sitten Nannan majasta omiin majoihimme. Tytöt kokoontuvat ympärilleni, kaatavat minut maahan ja hyppivät päälläni. Nauravat ja hyppivät. Lopettavat...