2
Seuraavana aamuna pojat heräsivät varhain. Edellisenä iltana oli jo sovittu, mitä otettaisiin retkelle matkaan ja listaa hiottiin vielä. Sitten oli vuorossa kaupassa käynti. Lähimpään kauppaan oli matkaan noin kilometri ja se pyöräiltiin. Villekin sai isän pyörää lainaan. Listalla oli monenlaista välttämätöntä ruokaa ja herkkujakin. Sitten vain kotia ja reppuja pakkaaman. Sen pojat suorittivatkin vauhdilla. Kaikilla oli kova kuume kalaan. Äiti vielä sivusta huolehti, että mukaan tuli riittävästi lämmintä vaatetta.
Jos vaikka sattuisi yöpakkasia, olihan vasta alkukesä, tai muuten vain koleat ilmat. Kun pojat olivat saaneet reput pakattua, huomattiin että oltiin etuajassa, mutta kellään ei ollut hinkua lykätä lähtöä, vaan matkaan päätettiin lähteä välittömästi. Sen verran lähtöä kuittenkin viivästytettiin, että syötiin ennen lähtöä; äiti ei ollut osannut varautua näin joutuisaan lähtöön, eikä suostunut päästämään poikia matkaan syömättä.
Tuhdin aterian jälkeen pojat kiinnittivät reput pyörän takatuupparille, hyppäsivät pyörien selkään ja lähtivät polkemaan. Edessä oli noin 50:n kilometrin pyörämatka.
–Kireitä siimoja, huikkasi Olli vielä perään, kun pyörät jo katosivat maantielle.
Ensimmäiset kymmenet kilometrit sujuivat nopeasti leppoisasti jutellen. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja juomapullojen urheilujuomat katosivat janoisiin suihin. Noin 30:n kilometrin päässä kotoa oli pieni kyläkauppa, jossa oltiin sovittu käydä syömässä jäätelöt. Ja niin myös tehtiin.
–Pitäisiköhän meidän ostaa myöskin juotavaa? Ehätti Ville kysymään, kun jäätelöt oli syöty. –Tässä muutaman kilometrin päässä on joki, jonka vesi on hyvänlaatuista. Se kelpaa kyllä juotavaksi.
Urheilujuomajauheita sen sijaan voisi ostaa lisää, Matti tuumi.
Ostokset tehtyään pojat jatkoivat matkaa. Kymmenisen minuutin pyöräilymatkan päästä kaupasta joki löytyikin.
–Tohtiikohan tuosta juoda? Ville pohdiskeli.
–Varmasti tohtii. On juotu ennenkin, Matti vastasi.
Yhdessä he vielä maistelivat vettä ja totesivat sen hyvänmakuiseksi ja laatuiseksi. Niinpä he yhdessä tuumin täyttivät siitä uudelleen juomapullonsa, sekoittivat urheilujuomajauheet sekaan ja jatkoivat matkaa.
Pojat pyöräilivät maantietä jutellen. Takaa kuului melua.
–Takaahan tuntuu kuuluvan melkoista jumputusta. Tuleekohan sieltä puimakone? Jaakko virkkoi.
–Ei, kyllä se vaikuttaa henkilöautolta, männät vain hakkaavat miten sattuu, vastasi Ville.
–Se muuten onkin outo ilmiö. Selittäkää jos osaatte. Jos joku bussin kuljettaja alkaisi soittamaan bussissa virsiä, niin heti joku älähtäisi, että uskonnon pakkosyöttöä. Me sen sijaan joudutaan kuuntelemaan poppia niin julkisissa kulkuvälineissä, huoltoasemilla kuin vaikka missä, vaikka ei ollenkaan tahdottaisi, ja jos joku siitä älähtää, niin sanotaan että kiihkoilija, tuumi Matti.
–Niin, ihmiset eivät tohdi mennä aivan perimmäisten kysymysten äärelle, ja ottaa todella selvää, mistä sellainen meno on kotoisin, Ville pohti ja jatkoi: –Väittäisin, että tosiasiassa psykologiassa ja filosofiassakaan ei tohdita katsoa totuutta täysin silmiin. Heti jos tulee synti -käsite vastaan, sille pyritään vain keksimään jokin hieno ilmaisu. Kaikki yliluonnollinen pyritään myös torjumaan, vaikka sellaisiakin tapahtuu ja luomakunnassa on paljon sellaista mitä ei voi järjellä pitävästi selittää. Näkökannan, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä tai voisi sellaiseksi muuttua, kumoaa jo se, että nykyisinhän ihmiset ovat valistuneempia kuin koskaan ennen ja pahuus aina vain lisääntyy.
–Niinhän se on, Jaakko totesi.
–Ja kyllä se uskovaisen eläminen on todella oikeaa vapautta, Matti virkkoi ja jatkoi: –Niinkuin me sanomme: usko on ennen kaikkea vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Eihän me missään tiukassa sääntöviidakossa eletä. Raamatun mukaanhan armo opettaa elämään oikein niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Sitä paitsi on kaikilla ihmisillä jotkut rajat.
Niillekin, jotka ei niitä tunnusta, ympäristö asettaa ne jotenkin.
Ja viimekädessä ne asettaa sitten lakikin, jos ei muuhun sopeudu. Ja on se hyvä, että vanhemmat asettavat joitain rajoja, vaikka niitä onkin vaikea nuorena tunnustaa.
–Mikähän siinä on, että synnistä ei enää saisi puhua. Jos joku olisi laittamassa kättään kuumalle hellalle, niin varmasti jokainen varottaisi. Mutta synnin vaaroista ei saisi puhua. Luulisi että todellista välittämistä on varottaa vaarasta, eikä suinkaan välinpitämättömyys, Jaakko tuumi.
–En tiedä, Matti vastasi. –Kai se johtuu siitä, että ihmisten pitäisi nykyaatteiden mukaan saada tehdä mitä haluaa. Vaikkei se koskaan ole mahdollista. Jotkut rajat kaikilla on.
–Ihmisten pitäisi tulla joskus seuroihin katsoman, millaista siellä todella on. Monet väärinkäsitykset uskovaisten elämästä voisivat korjaantua.
–Näin se on, Matti vastasi.- Mutta ei ne vain tule.
–Mikähän siinä on? Jaakko aprikoi.
–Niillä on varmaan liikaa väärinkäsityksiä siitä mitä seurat ovat ja millaista on uskovaisen elämä, Matti tuumi.
–Niin se voi olla, Jaakko vastasi.
–Eräs maailmanreissulta palannut veli kertoi, että ne tanssit ovat oikeasti todella surkea paikka. Rähistään, riidellään ja itketään koko ilta. Ja sitten tullaan kuin yhteisestä sopimuksesta kouluun kertomaan uskovaisille, kuinka oli taasen mahtava ilta.
Kyllä aidointa iloa tuntee nimenomaan uskovaisten seuroissa ja iltakylissä, Ville sanoi, ja huikkasi: –Hei, mutta mehän ollaan kaupan kohdalla! Eiköhän käydä ostamassa jäätelöt.
Pojat ostivat ja söivät jäätelöt ja jatkoivat matkaa.
Kun noin 40 kilometriä oli pyöräilty, päätiestä erkani pieni metsäautotie, jota pitkin pääsi mökin lähistölle, noin neljän kilometrin päähän siitä. Sen lähemmäksi ei teitä pitkin päässyt, vaan loppumatka piti kävellä. Tiedossa tosin oli, että jotkut kävivät järvellä vesitasolla; nykyaika tuonut mukanaan sellaisenkin mukavuuden, mutta pojat reippailivat mielellään matkan lihasvoimin. Oli se isäkin tarjonnut matkalle autokyytiä, mutta pojat olivat sanoneet pyöräilevänsä mielellään.
Sivutie oli aika huonokuntoinen. Siinä oli sen verran irtohiekkaa, että pyörän renkaan pakkasivat uppoamaan siihen, mikä teki pyöräilystä raskaan. Kun viisi kilometriä oli pyöräilty, Jaakko tuumasikin, että pidetään pieni tauko ja höllätään tahtia. Niinpä pidettiin viiden minuutin tauko ja polettiin viimeiset kilometrit varsin verkkaisesti.
Viimein metsäautotiellä mökin kohdalla oleva levennys kuitenkin näkyi. Siitä menisi huonokuntoinen polku mökille.
–Kaksi tuntia 42 minuuttia tauot mukaan lukien siitä, kun lähdettiin kotoa, Matti virkkoi.
–Ai, sinä otit oikein ajan, Ville vastasi.
–Loppumatkan raskas hiekkatie hidasti matkaa aika lailla, totesi Jaakko.
–Niin teki, Matti vastasi, –mutta nyt pyöräilymatka on ohi. Ei muuta kuin reput selkään ja kävelemään. Mutta pidetään ensin pieni tauko. Muutaman minuutin tauon jälkeen pojat nakkasivat reput selkään ja lähtivät kävelemään. Polku oli todella huonokuntoinen. Välillä se hävisi lähes kokonaan näkyvistä ja sai olla todella tarkkana, että pysyi polulla. Näin varsinkin kivikkoisia mäkiä ylitettäessä, jossa polkua ei juurikaan ollut. Välillä se taasen oli selkeämpi ja hyväkuntoisempi...