1 Maunon luokan uusi oppilas

Maunon luokalle muutti pienikokoinen poika, jolla on hyvin iloiset silmät. Poika oli nimeltään Vili. Ensimmäisenä päivänä kaikki olivat ihmeissään, kun Vili otti repustaan penaalinsa ja alkoi kertoa kaikille, millaisessa seikkailussa penaali oli ollut matkalla tänne uuteen luokkaan.

Kaikki pidättivät hengitystään jännityksestä ja ihmetyksestä, kunnes opettaja astui luokkaan. Silloin Vili lopetti tarinan alkuunsa.

“Nyt kaikki voisivat vuorollaan kertoa Vilille itsestään, jotta Vili voisi tuntea olonsa kotoisaksi uudessa luokassaan“, opettaja pyysi. Niin kaikki kertoivat, mikä oli kunkin lempileikki ja mistä koulussa eniten tykkäsivät. Kun jokainen oli saanut kerrottua Vilille asioistaan, sanoi Vili: “Jassoo, minä se olen sellainen huonomuististen kunkku, mutta ton Maunon mää muistan siitä, että sillä on samat herkkulihapullat kuin mulla. Lillin muistan hiirenhännän pyörityksestä, koska olen siinä surkeen huono. “Näin Vili kertoi jokaisesta oppilaasta asian, joka oli jäänyt hänen mieleensä, kun hän oli kuunnellut toisia. “Sinullahan on hyvä taito keksiä helpotusta muistamiseen”, sanoi opettaja Vilille.

Koska Vili oli niin pieni, opettaja laittoi hänet Siirin viereen ensimmäiseen pulpettiin. Siiri ei uskaltanut katsoa ollenkaan Viliä, sillä hän pelkäsi, että Vili keksii hänestä jonkin hassun jutun. Siinä Siiri oli väärässä, sillä Vili oli mitä hyväsydämisin poika eikä tahtonut kenellekään pahaa.

Vili ystävystyi heti välitunnilla kaikkien kanssa. Maunon kanssa hän halusi mennä keräämään keppejä puiden alta. Koska edellisviikolla oli ollut myrsky, keppejä ja oksia oli paljon. “Leikitään, että nämä kepit on tulinuolia ja me ollaan ritareita. Joo, tuo työmaakoppi on rosvojen vankila. Nyt hyökkäykseen!” huusi Vili ja heitti monta keppiä peräjälkeen kohti työmaakoppia. Työmaakopin ovi aukesi ja työnjohtaja astui valkoinen kypärä päässään ulos kopista. “Osuma tuli!” huusi Vili. “Voi, juku”, pelästyi Mauno. “Tuo iso rosvo sai osuman ja lipettiin”, kuiskasi Vili.

Pian Maunoa ja Viliä talutettiin rehtorin kansliaan. Siellä he seisoivat. Vili oli ihmeissään, koska rehtori vaikutti hyvin ankaralta ja melkeinpä vihaiselta. Vili tuijotti rehtoria ja mietti, mikä raskas asia mahtoi painaa rehtori paran sydäntä. Ehkä hänellä oli rahahuolia tai sitten hänen poikansa on saanut monta unohdusmuistutusta opettajaltaan. Minun käy ihan sääli rehtoria, niin paljon huolta ja vaivaa, että tulee noin yrmeän näköiseksi.

Pojat tuijottivat silmää räpäyttämättä rehtoria, kun rehtori kysyi, että mitä on tapahtunut. Vilin silmät välähtivät ja hän kuvaili elävästi rehtorille, miten he olivat vallanneet vankilan. Rehtori katsoi ikkunasta ulos. Sitten hän sanoi, että työmaan insinöörin kypärään oli osunut keppi. Mitenkäs te tämän selvitätte? “Ai, se olikin insinööri, me voidaan mennä sanomaan, ettei me oteta sitä vangiksi”, selvitti Vili. Rehtori puisteli päätään. Sitten hän sanoi pojille: ”Nyt lupaatte, että ette enää heittele keppejä. Menette kiireen vilkkaa pyytämään anteeksi ja tulinuolet jäävät näin unholaan.” Pojat tarttuivat rehtorin käteen, pyysivät anteeksi erehdystään, kumarsivat ja astuivat ulos rehtorin kansliasta.

Vili katsoi Maunoa ihmeissään: “Mauno, se oli sitten tosi harmi, että päärosvo olikin ihan oikea työmaainsinööri. Nykyään ei voi mitenkään arvata, kuka sattuu oleen se rosvopäällikkö.” “Joo, totta“, myönteli Mauno, vaikkei ymmärtänyt enää mistään mitään. Valkokypäräinen insinööri oli pihalla. Pojat kävelivät suoraan miehen luo ja ojensivat kätensä. “Anteeksi ihan kauheasti. Mää luulin sua rosvopäälliköksi ja siksi mää tulitin sua kaikkein suurimmalla tulinuolella sillain, että kaikki muut vois pelastuu, kato”, Vili selvitti tilannetta. Insinööri katsoi poikia ihmeissään ja sanoi: “Tämähän on työmaakoppi. Mitenkä te kuvittelette täällä olevan rosvoja.” “Kato, kun se on ihan vankilan näköinenkin, kun on kalteritkin ja kaikki”, selitti Vili. Onneksi insinööri alkoi vähän hymyillä. “Jaa, sanon sitten vaimolle kotona, että olen rosvopäällikkö. Joka asustelee vankikopissa, vai? Saatte anteeksi, koska kysymyksessä oli erehdys. Mutta enää älkää heitelkö keppejä kenenkään päähän.”

“Eri reilu kaveri tuo valkokypärä”, huokasi Vili juostessaan Maunon kanssa takaisin omaan luokkaan. Mauno ei sanonut mitään, sillä hän mietti, kenestä valkokypärästä Vili nyt mahtoi puhua. Luokassa oli tunti jo vauhdilla käynnissä.

“Nyt sukellamme sijamuotojen saloihin”, sanoi opettaja ja kirjoitti jotain taululle. Niin unohtuivat muut asiat taas vähäksi aikaa Vilin mielestä, kunnes Vili yhtäkkiä viittasi kuumeisen innokkaasti. “Tuli mieleen, tietääkös ope ne sanaluokkien salakoodit, mitkä tarvitaan kaikkien salojen avaamiseksi.”

“Vili hyvä, suurenmoista, että seuraat noin tarkasti opetusta. Kyllä salakoodit selviävät vielä tällä tunnilla”, vastasi opettaja Vilille.

Tämä oli Vilin ensimmäinen päivä, jolloin hän oli saanut luokallisen uusia kavereita, tutustunut rehtoriin, työmaainsinööriin ja saanut salakoodeja osaavan opettajan.