Kas, taas vaihteeksi minut määrättiin haastattelemaan henkilöä, joka kertoo silmät loimuten, miten jokin tietty hetki on muuttanut hänen elämänsä. Kuten arvata saattoi, hän on entinen muutosjohtaja, joka on paennut ahtaita toimiston seiniä ja leijaillut ikkunasta toteuttamaan itseään. Mikäpä on toteuttaessa kultaisen kädenpuristuksen jälkeen. Mutta ei raha suinkaan tuonut onnea, hän avautuu haastattelussa, eivät sitä tuoneet myöskään menestys ja kuuluisuus, ei auttanut laaja suhdeverkosto, ei piristänyt matkailukaan, eivät edes Tyynenmeren tuntemattomat saaret, jonne hän oli paennut kylmää ja pimeää talvea. Kiitos vain tiedosta, että tästä kaikesta olet joutunut elämässäsi kärsimään. Sehän se lohduttaakin makaronilaatikkoa syödessä, ettei luksuselämä ole onnen tae. Hyvää lomailua toivottavat myös ne työntekijät, jotka ovat jääneet yritykseen toteuttamaan uudistuksiasi, koska ei heillä ole muuhun varaa. Kiittää saa koko kehityksestä nauttiva kansa.

Ex-toimitusjohtajasta täytyy ottaa valokuvia, joissa hänellä on yllään virttynyt villapaita ja jalassa mullan tahrimat saappaat, kädessä talikko. Kampaus on viimeistelty lehtipuhaltimella. Taustalta erottuu lehtensä pudottaneita koivuja, syksy synkimmillään. Ja silti kuvattava hymyilee niin että hampaita(ni) kivistää. Kuvaan on koottu kaikki mahdolliset kliseet menestykseen ja juhlimiseen kyllästyneestä keski-ikäisestä miehestä, joka elää nykyisin onnellisena maaseudulla kaukana kaupungin hälinästä. Kun tekstiin lisätään sanat kiireettömyys, seesteisyys, luonnonläheisyys, luonnonmukaisuus, oravanpyörä, urakiito, pysähdys, arvomaailma ja tietenkin kirsikkainen elämänmuutos, kokonaisuus on muokkausta vaille valmis. Jutun olisi voinut antaa robotille viimeisteltäväksi. Ei kirjoittamiseen tarvittu ammattitaitoa vaan helvetillisen pitkää pinnaa kestää kaikkea tuota sontaa.

Ihmettelen usein, miksi nämä ihmiset hakeutuvat haastateltaviksi, jos tavoitteena on elää pienimuotoista elämää. Jos halusi elää erityksissä, olisi kannattanut muuttaa niin kauas asutuksesta, ettei yksikään mukavuudenhaluinen toimittaja vahingossakaan sinne eksyisi. Enkä silti ole tehnyt yhtään juttua, jota varten olisin joutunut etsimään haastateltavan asunpaikan. Itse he ovat ottaneet yhteyttä toimitukseen ja ilmoittaneet halustaan kertoa elämäntarinansa. Ja sitten myhäilevä päätoimittaja on siirtänyt jutun minulle kirjoitettavaksi. Ja kun olen puuskahtanut, että joko taas tällainen, hän on vastannut porkkanaa pureskellen, että nimenomaan. Tällaisia juttuja ihmiset haluavat lukea. Ne kirvoittavat lukijoita pohtimaan omaa elämäänsä. Minua ne kirvoittivat pohtimaan, oliko työssäni mitään järkeä.

Ei haastattelulle ollut sen kummempaa syytä kuin että itikoiden pistely on alkanut kyllästyttää ja mieli on haikaillut takaisin julkisuuteen, siellä oli paljon mukavampaa paistatella kuin auringossa, josta saattoi kaiken lisäksi saada ihosyövän. Niin että pelasta hänet pois täältä, tee henkilöhaastattelu, please. Vastapalveluksi hän lupasi paljastaa elämästään kaiken ja keksiä loput, jos käänteet eivät olleet kyllin kiinnostavia.

Hän kehaisee kädet levällään, vaihdettuaan ruusunpunaiseen ruutupaitaan, ylänapit auki, rintakarvat rehottaen, että viimeinkin hänellä on aikaa. Mitä sekin mahtoi tarkoittaa? Jokaisella on käytössään 24 tuntia vuorokaudessa. Se on muuttumaton fakta. Jos hän olisi löytänyt pusikosta ylimääräisen tunnin, se kieltämättä olisi uutinen, mutta sitä hän ei suinkaan tarkoita. Hän on vain oppinut nauttimaan kiireettömästä ajasta. Mitä pahaa siinä sitten on, jos tekee työnsä nopeasti? Jos juoksee neljäsataa metriä nopeammin kuin kukaan muu, siitä saa palkinnoksi kultaisen mitalin. En ole nähnyt yhtään urheilijaa, joka olisi hyppinyt riemusta kierrettyään radan muita hitaammin. Jokainen koulujenvälisissä kilpailuissa viimeiseksi jäänyt tietää, että siitä saa osakseen ainoastaan ivaa ja häpeää. Mutta hänpä tarkoittaakin toisenlaista saavutusta, jotain hengellistä ja mystillistä, jotain soopaa. Ei hän osaa muotoilla hyvää oloaan sanottavaan muotoon. En minäkään. Jos ajatuksissa ei ole järjen häivää, ei niistä saa muotoiltua mitään konkreettista. Sama kuin yrittäisi leipoa kakkua pelkästä vedestä. Taidan tosiaan ulkoistaa kirjoittamisen robotille, sillä se ei välitä sisällöstä sanojen takana.

En ihmetellyt, ettei hän kyennyt selittämään tuntemuksiaan. Mitä ihannoitavaa saattoi olla siinä, että hylkää työnsä ja vaivalla saavutetun asemansa? Minkä tähden vähätellä meriittejään ikään kuin ne olisivat olleet harha-askelia? Ja ylistää nykyisiä tekoja. Seuraavien vuosikymmenien päästä nämä samat ihmiset halveksivat puolestaan tätä aikaa ja haikailevat sinne minkä olivat taannoin jättäneet taakseen. Tällainen yhden elämäntavan ihannointi ja toisen halveksunta antavat vaikutelman, etteivät he kykene koskaan olemaan tyytyväisiä elämäänsä. Aina jokin painaa mieltä ja estää nauttimasta arjesta. Lieväkin vastoinkäyminen johtaa väistämättä siihen että koko päivä on pilalla, eikä elämästäkään tule enää mitään. Hellanlettas.

En ymmärrä sitäkään, miksi ylipäätänsä pitäisi etsiä elämässään onnellisuutta. Vielä kummallisemmalta tuntuu, että onnellisuus muka löytyisi alituisten muutosten kautta. Sirpaleisiin se ainoastaan johtaa. Pidän nimittäin elämää peilinä, josta näkee kaiken aiemmin eletyn. Vaikka muisti palauttaa mieleen ainoastaan joitakin yksittäisiä hetkiä, kaikki ne ovat jollain tavoin siinä silmien edessä. Vaikka ne eivät erotu poskilta tai huulilta, niiden vaikutukset muokkaavat kasvonpiirteitä samaan tapaan kuin tuuli tai sade kalliota, tosin sillä erotuksella ettei iho muutu kokemuksista sileämmäksi. Jos sitten peilin särkee palasiksi ja hypistelee sirpaleita sormissaan, ei niistä enää näe itseään. Enintään saa sormiinsa haavoja. Ainoastaan kokonaisuus on tärkeää, ei mikään yksittäinen hetki tai tapahtuma. Sen vuoksi mikään tapahtuma ei voi johtaa muutokseen. Huomaan aamulla hampaita pestessä, että parta on kasvanut eilisestä. Ei se ole muutos. Ajan karvat, minkä jälkeen kasvot näyttäytyvät entisenlaisina. Eivät ne ole kauniit jos eivät rumatkaan. Mutta tunnistan ne joka tapauksessa omiksi kasvoiksi, eikä minulla ole tarvetta peitellä itseäni typerällä parralla, kuten tämä entinen muutosjohtaja. Kai hän siten pyrkii antamaan itsestään maanläheisemmän vaikutelman. Turha luulo että hän pystyisi parralla estämään näkemästä sitä, mikä hän on aina ollut. Sen sijaan talikko sopii antamaan katsojalle oikean mielikuvan.

Kasvojeni ohella olin kohtuullisen tyytyväinen myös elämääni. Joku voisi väittää, että rima on turhan alhaalla, mutta mitä se kenellekään kuuluu mistä korkeuksista hyppään. Hyppään vaikka ilman rimaa jos siltä tuntuu. Tai heitän moukaria. Saatan kokeilla mitä lajia tahansa, enkä silti valitse niistä yhtäkään. Se on ero minun ja näiden muutosihmisten välillä. Jos he kokeilevat jotain, he jäävät siihen heti koukkuun eivätkä kykene keskittymään enää mihinkään muuhun. Jos heille tarjoaa marisätkän, se on menoa saman tien. Heille on olemassa ainoastaan yksi tie, yksi tapa, yksi onni. Eivätkä he näe, että jokainen valinta päätyy lopulta saman pisteeseen, alkupisteeseen.

Miksikö vaahtoan elämänmuutoksista enkä anna asian vain olla? Siksi ettei minuakaan jätetä rauhaan. Nämä...