Lapsuudesta, häpeästä, Dynastiasta ja siitä kuinka kaikki alkoi

Sari on paras ystäväni. Hän on myös ainoa ystäväni. Muistan hyvin ensimmäisen koulupäivän Kirkonkylän ala-asteella. Meitä oli valtavan kokoisessa liikuntasalissa kymmeniä uutuuttaan hohtavia tarralenkkaripareja ja selkää suurempia reppuja. Yksi tyttö kiinnitti erityistä huomiotani. Hänellä oli hieno vaaleanpunainen mekko, jonka lyhyissä hihansuissa ja helmassa oli kangassuikaleiden päässä erivärisiä helmiä. Tytöllä oli hiukset niin kireillä leteillä, että silmät menivät hieman viiruiksi. Hän oli myös ruskettuneempi kuin me muut. Luulin tytön olevan ulkomaalainen. Hänellä oli valkoiset pitsisukkahousut ja mustat, samettiset kiinantossut. Minullakin oli kiinantossut, mutta niistä oli toinen solki irronnut ja kärjet irvistivät harmaina. Tyttö näytti hienolta.

Luokassa opettaja Ranja Antanen laittoi meidät vierekkäisiin pulpetteihin. Aikuiset seisoivat luokan takaosassa. Vilkuilin tyttöä ja huomasin hänen tuijottavan minua. Se oli hetki, jolloin ymmärsin elämäni ensimmäistä kertaa, miltä häpeä tuntuu. Hänen hiuksensa olivat silkkipaperia, minun kurittomat jouhimaiset kiharani eivät pysyneet kunnolla edes poninhännällä. Hänen ihonsa oli kauniin ruskea, minun vaalea ihoni oli täynnä naarmuja, mustelmia ja luomia. Kämmeniini oli ilmestynyt syyliä, jotka kuulemma levisivät, kun niitä repi.

Muistan, kuinka siinä pulpetissa istuessani jännityksissäni repäisin peukalon taitteeseen tulleen syylän. Se irtosi nätisti reunoiltaan ja jätti jälkeensä siistin kuopan. Häpesin jo valmiiksi sitä mahdollisuutta, että tartuttaisin hienoon tyttöön syyliä. Tiesin, että minun pitäisi varoa koskettamasta häntä. Syylän muistan vilauttaneeni suuhuni. Tein sitä lapsena aika ajoin. Söin syyliä ja rupia. Tunsin itseni rupikonnaksi tämän hienon tytön vieressä. Hänen kynsissään oli siellä täällä jäljellä punaista lakkaa, minun kynsieni alla oli mustaa. Hänellä oli maailman hienoin mekko ja reppu. Minulla oli verkkarit ja tavallinen, mutta uusi, punainen Karhu-merkkinen reppu.

Yritin pitää katseeni vihreässä liitutaulussa ja sen yläpuolella olevissa kirjaimissa. I niin kuin intiaani on jäänyt mieleeni. Kuvassa valtavaan sulkapäähineeseen sonnustautunut punanahka heilutti kivistä kirvestä ja tanssi. Kun vilkaisin tyttöä, hän näytti minulle kieltään ja laittoi yhtäkkiä vedensiniset silmänsä kieroon niin, että toinen iiriksistä katosi kokonaan silmäkulman sisään. Säikähdin. Katsoin äitiäni, joka juuri silloin tähtäsi minua uudella kamerallaan ja otti kuvan. Hän kelasi peukalollaan filmiä niin raivokkaasti, että kelaamisen ääni kiinnitti muiden aikuisten huomion. Häpesin äitiä, vaikka hänellä oli hieno kamera. Tuon pitkän tunnin aikana opin, että tyttö viereisessä pulpetissa oli nimeltään Sari. Sari oli pelottava, mutta samalla myös valtavan kiehtova. Sari oli erilainen.

Sari näytti aivan äidiltään, kansallisosakepankin pankkineidiltä, jolla oli pitkät punaiset kynnet. Olin nähnyt naisen aikaisemmin pankissa, jonne kiikutin kolikkosäästöjäni. Kuuluin pankin Jeans-clubiin ja minulla oli hieno farkkupäällysteinen pankkikirja. Pankissa käyminen tuntui juhlalliselta. Muistan, että kävin siellä silloin tällöin yksinkin, sillä asuimme kerrostalossa vastapäätä pankkia aivan Kangasalan keskustassa. Sarin äiti oli tiskin takana lumoavan kaunis. Hänen hiuksensa olivat kuin Dynastian Alexis Colbylla.

Dynastian ajattelemisesta tulee edelleen aikuisenakin hyvä ja turvallinen olla. Kaikki oli niin yksinkertaista ja selkeää silloin. Perjantaiiltaisin kouluviikon jälkeen sain valvoa yli Kymmenen uutisten. Äiti oli koukussa TV-sarjoihin, joita minäkin sain katsoa, etten häiritsisi häntä. Katsoimme yhdessä äidin kanssa Dynastiaa olohuoneessa. Lasipöydällä oli tuhkakuppi, sanomalehti ja voileipäkeksejä. Silloin tällöin pöydällä saattoi olla myös viinirypäleitä tai klementiinejä kauniilla lasilautasella. Televisio oli upotettu kirjahyllyyn sukulaisten kuvien ja posliiniesineiden keskelle. Kauniit matkamuistonuket hymyilivät meille omalta paikaltaan. Kaikista kaunein nukke oli ehdottomasti espanjalainen tanssijatar, jonka viuhka irtosi kerran käteeni, kun pyyhin siitä pölyt. Sen punainen, pallokuosinen hame tuntui loistavan pimeässä. Kuvittelin silloin tällöin olevani se nukke, tanssijatar. Harjoittelin pysähtynyttä tanssiasentoa olohuoneessa usein yksin ollessani.

Mahduimme äidin kanssa hyvin ruskealle nahkasohvalle saman viltin alle. Kun Dynastian tunnusmusiikki alkoi, upposimme amerikkalaisten öljypohattojen maailmaan ja omassa maailmassakin oli hetken kaikki hyvin. Emme kaivanneet isää. Ihailin Krystle Carringtonia ja joskus toivoin salaa tämän olevan minun äitini. Krystle oli lempeä ja eteerisen kaunis, kun hän asteli valtavan palatsinsa toisesta kerroksesta alas eteishalliin kohtalokas ilme kasvoillaan. Krystle Carringtonilla oli maailman kaunein ja salaperäisin hymy. Hän oli hyvisten puolella ja kannusti lapsiaan ja miestään, Blake Carringtonia, taistelussa öljykenttien herruudesta Colbyja vastaan. Alexis Colby taas oli juonitteleva pahis ja vamppi, joka hurmasi miehiä puolelleen keinoja kaihtamatta. Sarin äiti oli mielessäni täysin kuin Alexis Colby.

Sarin äiti oli kieltämättä aikoinaan upea näky, jota monet isäni kaltaiset miehet katselivat mielellään vanhempainilloissa ja pankissa tiskin takana. Hän piti hyvää huolta ainokaisestaan Sarista. Sarilla oli aina saparot ja suora jakaus. Hänellä oli aina mekko ja sukkahousut. Koko Sarin Halinalle-reppu tuoksui pyyhekumeilta ja hänellä oli aina eväspäivänä kolmion muotoinen vihreä Trip-mehu mukanaan. Oranssi oli kuulemma parempaa kuin vihreä. Minulta kesti kauan ymmärtää, että oranssi oli appelsiini ja vihreä päärynä. Join kotona aina itsetehtyä punaista marjamehua, jota laimennettiin vedellä. Sarilla oli myös maailman kaunein penaali. Se oli suorakulmion muotoinen, ja siinä oli magneetilla kiinnittyvät kannet molemmin puolin. Penaali oli vaaleansininen ja siinä oli kissanpennun kuva. Penaalin sisälle kynät sai järjestettyä siististi pituusjärjestykseen. Kyniä oli juuri sen verran, että ne kaikki mahtuivat, eikä penaali koskaan kolissut. Pieni teroitin mahtui juuri ja juuri kynien päätyyn tarkoitetulle paikalleen. Punaisen teroittimen kyljessä luki Mallorca ja siinä oli pieni saaren kuva. Kadehdin Sarin koulutarvikkeita ensimmäisestä koulupäivästä saakka.

Sari tuli usein meille koulun jälkeen leikkimään. Äiti oli töissä Kaivannon sairaalan keittiöllä ja isä oli töidensä takia aina pois. Saimme käydä hakemassa läheisestä konditoriosta, Hiltsulta, lihapiirakkaa ja berliininmunkkeja. Joskus leikimme ravintolaa ja jäimme konditorioon syömään. Yleensä kiipesimme kuitenkin harjuun talon taakse ja söimme majassa. Sisällä leikimme diskoa ja syljeskelimme parvekkeelta kilpaa. Meillä oli ihan tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään.

Sarille ei saanut mennä, ellei Rouva Colby ollut kotona. Sarilla ei ollut isää. Sari on monta kertaa itkenyt isättömyyttään ja löytänyt siitä syyn milloin millekin asialle. Hänen mielestään minä olen hyväosainen, sillä minulla oli kummatkin vanhemmat. En tietenkään kiistä asiaa, mutta en myöskään mielelläni muistele menneitä, varsinkaan sitä juopon huutoa kerrostalomme pihamaalla.

”Tule sisälle sieltä”, äiti sähisi tuuletusikkunaan. Minä juoksin avaamaan ovea ja äiti hiippaili aamutakissaan rappukäytävään. Hän talutti ryvettyneen isän kotiin ja huusi heti oven sulkeuduttua tälle sanoja, joita en ymmärtänyt. Näin aikuisena en edelleenkään ymmärrä, miksi äiti sieti kaikkea sitä. Isä huojui eteisessä paita housunkauluksesta roikkuen tumma läikkä haarovälissään. Polvet olivat kurassa ja kasvot punaiset ja sänkiset....