Harjoittelua lasten parissa

Keskikoulun viidennellä luokalla meille annettiin ammatinvalinnan ohjausta. Minua kiinnosti työ lasten parissa. Opettajaksiko? Sosiaalikasvattajankin työ kuulosti kiinnostavalta. Entä lastenhoitajaksi? Ajatukset pyörivät mielessä. Olisin halunnut kysellä noista ammateista enemmän, mutta ei ollut ketään, keneltä kysyä.

Keskikoulun lopetettuani vuonna 1960 oli mietittävä tulevaisuutta. Lukioon menoa en edes harkinnut, sillä kaikki kaverini päättivät koulunsa keskikouluun. Tuskin olisin lukiota edes läpäissyt. Paras kaverini, Suojasen Kaija-Leena, oli päättänyt hakea Lastenlinnaan sitten, kun hänellä oli tarvittavat harjoittelut takana. Myös minua työskentely lasten parissa kiinnosti.

Syksyllä Hämeenkyrön Sanomissa oli ilmoitus lasten päivähoitajan paikasta. Päätin lähteä käymään kyseisessä paikassa, koska se oli Kyröskoskella, missä itsekin asuin.

Valtosen perheessä

Valtosen perheessä oli kaksi leikki-ikäistä lasta, joiden touhuista päiväsaikaan olin vastuussa. Työaika oli klo 7–16. Lähdin isän kanssa kotisaarestamme samalla veneellä, ja palasimme myös yhdessä. Valtoset asuivat Osuuskaupan toisessa kerroksessa, alakerrassa oli lihakauppa ja samassa kompleksissa myös yrityksen sekatavarakauppa. Valtosen pariskunta vastasi myymäläautosta: mies ajoi autoa ja vaimo toimi myyjänä.

Työhöni kuului, että laitoin heille päivällisen siksi, kun he palasivat myyntimatkoiltaan. Onneksi talossa oli keittokirja, jonka avulla selvisin ruuan laitosta. Kotona olin oppinut kastikkeen teon sekä lihakeiton keittämisen. Keittokirjaa tarkasti noudattaen ruuista tulikin kohtalaisen maittavia. Keittokirjan ohjeen mukaan ostin tarvittavan lihan alakerran kaupasta, ja sekatavarakaupasta sain kaiken muun tarvittavan, jos ruokakaapista ei löytynyt. Valitettavasti aika on unohduttanut lasten nimetkin.

Aika Valtosella jäi vain kuukauden mittaiseksi, koska serkkuni, tamperelainen kansakoulun opettaja Seija Lahtinen, houkutteli lähtemään Lempäälän Kuljuun hänen opettajatuttavilleen samanlaiseen, mutta paremmin palkattuun tehtävään.

Työtodistuksessani Bertta Valtonen kirjoitti: ”Työssään neiti Rikala on osoittautunut reippaaksi ja luotettavaksi taloutta ja lapsia hoitamaan.”

Leinon perheessä

Lähtö Lempäälään tuntui innostavalta, pääsinhän maailmalle, pois omalta kylältä. Raili ja Pekka Leino olivat opettajina Kuljun kansakoulussa. Heidän kotinsa oli myös koulurakennuksessa.

Leinon perheessä oli kolme pientä tyttöä: kahden kuukauden ikäinen vauva sekä kaksi- ja nelivuotiaat tytöt. Tehtäviini kuului kaikki, mitä kotitaloudessa oli. Aamupalalle laitoin voileivät ja kahvin valmiiksi kouluun kiiruhtaville vanhemmille. Sen jälkeen lapset ja minä söimme aamupalan. Aamupäivän ulkoilun ohessa kävin lasten kanssa kaupassa. Tein perheen ruokaostokset aivan oman mieleni mukaan. Ohjeita annettiin todella vähän. Taas sain turvautua keittokirjaan, josta poimin mielestäni sopivia ruokaohjeita. Lounasaikaan söin lasten kanssa edellispäivän tähteitä, paitsi että vauvalle piti keittää joka päivä tuore peruna. Päivällinen piti valmistaa koko perheelle, ja se syötiin ruokasalissa.

Päivän aikana pesin myös pyykit ja leikin lasten kanssa ja hoidin vauvaa. Viikkosiivouksen tein perjantaina, ja lauantaina valmistin ateriat sekä lauantaille että sunnuntaille, koska sunnuntai oli vapaapäiväni. Torstai-iltapäivät olivat myös vapaita, ja silloin suuntasin Tampereelle sukulaisiani tapaamaan.

Muina päivinä päivällistiskin jälkeen alkoi minun vapaa-aikani, jonka vietin pikkuruisessa huoneessani keittiön vieressä. Lapset eivät enää saaneet tulla minun huoneeseeni. Siellä haaveilin Ruotsissa asuneesta poikaystävästäni ja kirjoittelin kirjeitä. Sekin työpaikka kesti vain vähän kolmatta kuukautta, sillä olin jo syksyn alussa pistänyt anomuksen Tampereen kaupungin lastenhoitoharjoittelijaksi; toimi avautui 1.1.1961.

Raili Leino kirjoittaa työtodistuksessani:Neiti Rikala on suorittanut kaikkia taloudenhoitoon kuuluvia tehtäviä ja hoitanut 4-ja 2-vuotiaita tyttöjämme sekä vauvaa kahden kuukauden ikäisestä alkaen. Työnsä neiti Rikala on tehnyt tunnollisesti ja ahkerasti. Lapsia hän on kohdellut ymmärtäväisesti, ja lapset ovat kiintyneet häneen.

Tampereen kaupungin sosiaalilautakunta otti lastenhoidonharjoittelijoita puoleksi vuodeksi. Saamassani kirjeessä luki, että minut on hyväksytty harjoittelijaksi Vehmaisten lastenseimeen neljäksi kuukaudeksi sekä Antaverkan lastenkotiin kahdeksi kuukaudeksi.

Vehmaisten lastenseimessä

Vehmaisten seimessä oli kaksi harjoittelijaa kerrallaan. Meillä oli seimen yhteydessä omat huoneet. Raili oli jo päättelemässä harjoitteluaan. Ihailin häntä kovasti, sillä hän osasi jo niin paljon kaikkea. Seuraava harjoittelija oli Terttu, jolle minä osasin jo vähän olla apuna. Seimessä oli kolme lastenhoitajaa, keittäjä, keittiöapulainen sekä napakka johtaja, Esteri-täti. Lasten lukumäärää en muista. Seimessä kutsuttiin kaikkia aikuisia siten, että etunimen perään laitettiin täti.

Esteri-täti oli antanut minulle niin kutsutun eristyksen siivouksen. Minä ihmettelin, että tämähän on aivan siisti. Tein kuitenkin annetun tehtävän pesemällä lattian ja pyyhkimällä pölyt. Esteri-täti tuli tarkastamaan tehdyn työn. Hän sipaisi kädellään oven karmia, ja hänen sormensa tuli pölyiseksi. Siitä opin, mitä kunnollinen siivous tarkoittaa, mutta samalla tunsin pientä pelkoa Esteri-tätiä kohtaan. Hänellä oli suora ryhti eikä kasvoissa hymyn häivää.

Kerran olin tilanteessa, jossa lastenhoitajat olivat suivaantuneet Esteri-tädille. Asiaa puitiin hänen selkänsä takana. Se tilanne osoitti minulle, etten koskaan halunnut hakea Lastenlinnaan. Minusta tuntui, etten halua tehdä elämäntyötäni paikassa, missä saan pelätä koko ajan kuten ne lastenhoitajat.

Antaverkan lastenkodissa

Antaverkan lastenkodissa asui huostaan otettuja lapsia. Lastenkoti oli Tampereen kaupungin omistama, vaikka se sijaitsi Ylöjärven Antaverkassa. Tehtävät olivat samanlaisia kuin tavallisissakin kodeissa. Kerran olin alakerrassa silittämässä vaatteita, kun sain voimakkaan selkäkrampin. En voinut muuta kuin ottaa silitysraudan pois seinästä, ja – kun muuta paikkaa ei ollut – kävin pitkäkseni kylmälle kivilattialle. Sitten kun joku aikuinen tuli alakertaan, kerroin hänelle vaivani. Niinpä minut kiidätettiin Ylöjärven terveyskeskukseen, jossa lääkäri epäili poliota. Hän antoi lähetteen Tampereen Yleiseen sairaalaan. Kivuliaasta selkäydinpunktiosta nähtiin, ettei minulla poliota ollut. Pari päivää sairaalassa särkylääkettä saaden pääsin kotiin muutamaksi sairaslomapäiväksi.

Sairaalaan sisään mennessä piti antaa henkilötiedot sekä tieto siitä, miten saadaan yhteys omaisiin. En millään meinannut keksiä, miten sana saataisiin kotiini. Mieleeni tuli yksi ainoa paikka, jossa oli puhelin Kyröskoskella, ja se oli taksiasema. Taksille soitettiin, ja taksi seisoi tehtaan portilla odottelemassa isän tuloa. Niin isä sai tiedon sairaudestani, ja seuraavana päivänä hän tuli katsomaan minua. Vielä silloinkaan ei tiedetty kipujeni syytä. Isä palasi huolissaan kotiin ”pitkäripaisen”, Alkon kautta.

Vasta paljon myöhemmin, ollessaan taas pienessä maistissa, hän kertoi, että tuntui kauhealta nähdä minut, 17-vuotiaan tyttärensä, makaamassa samanlaisissa valkoisissa lakanoissa samassa sairaalassa, jossa äitini oli kuollut noin 16 vuotta aikaisemmin.

Harjoittelujaksoltani sain seuraavat arvioinnit:

Käytös kiitettävä, työtapa hyvä, suunnittelu- ja järjestelykyky hyvä, suhtautuminen lapsiin kiitettävä, suhtautuminen esimiehiin kiitettävä, suhtautuminen työtovereihin kiitettävä, kyky hallita lapsia ryhmänä ja yksilöinä erittäin hyvä, sopivuus lastenhoitoalalle erittäin...