Esipuhe

Tämä kirja kertoo henkisestä polustani, kokemuksistani henkimaailmassa ja erityisesti matkoistani Taivaskodissa omin sanoin, muistiinpanoin sekä ystäväni maalauksin. Puhun tässä kirjassani sieluni kodista - miten minä näen ja koen sen.

Henkimaailma on fyysisen maailman tuolla puolen eli siellä, minne kuoltuamme menemme, missä henget asuvat ja mitä ei fyysisin silmin voi nähdä ts. Taivaskoti. Henkimaailma on yleisin ja ehkä helpoinkin nimitys niin arkielämässä kuin meedioiden keskuudessa tästä yliluonnollisen luonnollisesta asiasta.

Taivaskoti on henkimaailmassa oleva toinen kotini, sieluni koti. Siellä Jumala odottaa koko suuren taivasperheen kanssa sieluani palaavaksi taas tältä maalliselta oppimatkaltani kotiin, kun saan suoritettua tämän nykyisen elämäntehtäväni loppuun.

Tuonilmainen on ihanan kevyt ilmaisu kuin höyhen tai kepeä enkelin siiven pyyhkäisy henkimaailmasta, jonka Anna-Maija Usma tuo omassa kirjassaan ”Ystäväni tuonilmaisissa” hurmaavasti esille.

Jumalan kämmenellä on ihana ilmaus turvasta ja sielun rauhasta, jonka saamme palatessamme takaisin valoon ja valaistuessamme. Me kaikki olemme Jumalan kämmenellä, aivan jokainen. Taivaskotiin, lähelle Jumalaa, enkeleitä ja edesmenneitämme voi päästä jokainen, joka haluaa. Meillä jokaisella on Jumalan antama alkukipinä - valo, jota seuraamalla sinne voi päästä. Minäkin olin vuosikymmeniä hukassa, harhailin ja ihmettelin. Etsin, mutten tiennyt, mitä etsin. Monien kompurointien ja johdatusten kautta löysin oman valoni jälleen. Olen taas turvallisesti Jumalan kämmenellä, hänen valossaan ja myös omassa valossani, omassa keskiössäni. Tämä kaikki ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Ei todellakaan, vaan sen eteen on tehtävä töitä, ja tässä kerron teille oman tarinani valon polkuni löytämisestä.

Olen saanut riemullisen suuren kunnian tehdä Taivaskotiin vierailuja aika ajoin, noin kerran viikossa tai kahdessa, tässä nykyisessä elämässäni oppimin taidoin ja harjoituksin. Ehkä taustalla on jo jotain aikaisemminkin opittua, koska olen yllättänyt niin itseni kuin mentorinikin nopealla oppimisella ja keveillä energioillani.

Kaikki siellä näkemäni, tuntemani ja kokemani tapahtumat ovat kuitenkin edelleen kiinnitettyinä maakotikehooni ja siksi koen ja näen ne, kuin olisin siellä myös ihan koko kehollani. Näiden tuntemusteni, kokemusteni ja asioiden ymmärtäminen sekä selittäminen niin itselleni, kuin teille muille, on helpompaa oikeilla ihmiskehokäsitteillä.

Taivaskotimatkani ovat sieluni matkoja Taivaskotiin ja olomuotoni on siellä vieraillessani korkeampaa ”valoenergiaa”. Päästäkseni sille tasolle, jolla sieluni voi matkata turvallisesti ylös Taivaskotiin on minun tehtävä johdonmukaisesti aina juuri minulle hyviksi kokemiani energian kohotuksia ja vahvistuksia. Niistä meditaatiot ovat minulle parhaita.

Jokaiseen vierailuun liittyy erilaisia esivalmisteluja ja teen ne aina ennen matkaan lähtöäni osoittaakseni kunnioitusta Taivaskotia ja sen asukkaita kohtaan ja varmistuakseni, että olen myös puhdas enkä vie sinne mukanani mitään ei toivottavaa. Tätä alkuvalmistelua kutsun meditoinniksi, hiljentymiseksi, keskittymiseksi valoon ja energioiden kohottamiseksi tasolle, jolla voin turvallisesti ”matkata” Taivaskotiin. Esivalmisteluihini kuuluu myös mielikuvavalotimanttisädesuihkussa käynti, joka puhdistaa minut maakodin matalimmista energioista ja muusta mahdollisesta Taivaskotiin kuulumattomista asioista. Se tapahtuu mielikuvaharjoitteena, samoin kuin maadoittuminen äiti maan keskuskristalliin.

Näitä erilaisia energian nostatus-, vahvistus- ja ylläpitotaitoja olen opiskellut nyt tähän mennessä neljällä eri kurssilla. Mediaalisilla kursseilla sekä reikikurssilla, joista kerron lähemmin myöhemmin tarinoissa. Näyttäisikin sille, että opit ovat menneet perille, kun suurin osa vierailustani ovat hyvinkin onnistuneita. Kiitos niistä kaikille ko. opettajille. Uusia kursseja on tulossa ja kalenterissani niitä on useampia kirjattuna odottamassa. Niiden lisäksi käyn myös muissa henkisiin asioihin liittyvissä tapahtumissa ja illoissa.

Meditointi on hiljentymistä ja keskittymistä omaan minään. Se on suurin ja kirkkain avain kaikkeen henkiseen.

Jokaisella on hyvä olla meditoinnin perustiedot. Meillä on oma energiamme, oma valomme ja oma voimamme, joita me voimme vahvistaa meditoimalla, hiljentymällä ja keskittämällä energiamme ja valomme sisäiseen minäämme. Se tyhjentää ja puhdistaa mieltä maailman hälystä ja siten yhdistää meidät askel askeleelta syvemmälle tai niin, kuin minä itse sen koen, ylemmäs kohti Taivaskotia. Myöhemmin kertomuksissani kerron, kuinka minua opetettiin Taivaskodin oppaiden ja opettajieni toimesta useampaankin kertaan hiljentymään.

Minulle sattuu ja tapahtuu muutenkin paljon ihan arjessa ja töissäkin. Kun ihminen pääsee tiettyyn vaiheeseen henkisissä harjoitteluissa ja etenee omalla valon polullaan, niin energiat kevenevät ja harjoitteista sekä viestien vastaanottamisista ja niiden ymmärtämisestä, tulee helpompaa ja nopeampaa. Välillä viestejä tulee rytinällä ja odottamatta. Välillä joitakin vastauksia saa odottaa viikkojakin. Kaikki tapahtuu siinä järjestyksessä, kuin se on parasta itse kullekin. Ei välttämättä siinä järjestyksessä, kuin juuri sinä haluaisit. Minulla on kokemusta tästäkin. Se on sekä ärsyttävää, että erittäin opettavaista. Yleensä odotus, välillä jopa tuskainen sellainen, palkitaan. Sellaistahan se on tämä elämäkin. On ylämäkiä ja alamäkiä, välillä on tasaisempaa ja välillä odotellaan vastauksia tai ratkaisuja erilaisiin elämän tuomiin haasteisiin.

Ihme on suurin, kun koet sen itse

Sen ymmärtäminen, että kaikki tämä taivallus kaikkine suruineen ja koettelemuksineen, sairauksineen ja menetyksineen, iloineen ja riemuineen ei päätykään, vaan se vain muuttaa muotoaan ja jatkuu, on auttanut ja helpottanut asioiden ymmärtämistä ja käsittelyä.SIELU EI KUOLE KOSKAAN. Vain meidän maallinen tomumajamme kuolee ja sielumme jatkaa matkaa takaisin Taivaskotiin. Sinne päästyämme odottelemme siellä muita tänne jääviä rakkaitamme. Tapaamme siellä jo Taivaskotiin meitä aikaisemmin menneitä rakkaita sekä uusiakin sieluja, joita meidän on tarkoitettu tapaavan. Sielumme oppisopimuksen mukaan jatkamme siitä eteenpäin, kun sen aika on.

Olen oppinut myös, että olemme ennalta suunnitelleet tämän ja jokaisen muunkin elämämme kaikki kuviot oppiaksemme taas jonkun tai jopa monia ”oppiläksyjä”. Kunkin elämäni aikana olen oppinut paremmin käsittämään ja käsittelemään montaa elämässä eteen tulevaa asiaa ja etenkin rakkaiden poismenoja ja kärsimyksiä. Kaikilla näillä on tarkoituksensa, vaikkakaan en edelleenkään ymmärrä saatikka herkkänä empaatikkona hyväksy kaikkea, varsinkaan kuolemaan liittyvää kärsimystä. En ymmärrä ja hyväksy sitä, että kipu ja kärsimys pitää kokea sellaisissa muodoissa, kuin sitä olen niin monta kertaa syöpien johtaessa kuolemaan nähnyt. Siinä minulla on vielä työsarkaa tehtävänä. Suuri oppiläksy.

Äksyilen, itken ja huudankin välillä Taivaskotiin oppiläksyistäni. Olen kysellyt, että mikä idea siinä oikein on. Eikö sitä nyt vähän vähemmälläkin tuskalla voisi ihan oikeasti täältä päästä lähtemään? Mikä on tuollaisen kärsimyksen taivaallinen selitys? Empatia on hyve, mutta se on myös valtava rasite silloin, kun hoidat ruumiskehon kuolemaan johtavan syövän kanssa kamppailevaa rakkaintasi. Minä elin isäni, mummoni, äitini ja parhaan ystäväni rinnalla myös kehollisesti mukana huonosti voiden ja kipuja itsekin tuntien. Puhumattakaan henkisestä tuskasta. Lisäksi olen seurannut lasten ja nuorten syöpäkamppailuja, joita en vain voi käsittää. Oppimista siis...