1

Makasin selälläni pimeässä. Hengitykseni tuntui kuumana kasvoillani. Räpyttelin silmiäni ja yritin kohdistaa katseen eteeni, mutta ympärilläni oli säkkipimeää. Keuhkojani poltti, ja haukkasin ilmaa sisääni. Raskas ilma tuoksui voimakkaasti kostealle puulle. Pidätin hengitystäni kuullakseni ääniä, jotka kertoisivat missä olin, mutta aistin vain syvän hiljaisuuden. Sitten yhtäkkiä, suoraan yläpuoleltani kuului äänekästä ropinaa – kuin rakeita olisi satanut huopakatolle. Hätkähdin ja tuijotin jännittyneenä ylös pimeään. Ropina kuului saman tien uudestaan, ja ymmärsin jotakin putoavan päälleni. Yritin vaistomaisesti suojata kasvoja käsilläni, mutta ne olivat osittain allani. Kampesin ylävartaloani koholle, ja löin otsani johonkin kovaan. Sydän hakaten väänsin kädet väkisin sivuiltani ja nostin niitä hitaasti kämmenet edellä ylöspäin. Ne osuivat saman tien karheaan pintaan. Sivelin pintaa varovasti, ja tunnistin sen laudoitukseksi. Ropina kuului taas, mutta vaimeampana. Sydämeni takoi rajusti aavistaessani mihin olin joutunut. Kamppailin pitääkseni paniikin loitolla, mutta totuus puski läpi voimalla, joka sai koko ruumiini sävähtämään. Lämmin virtsa valui alleni. Aloin kaapia yläpuolellani olevaa puupintaa, enkä lopettanut, vaikka tikut kaivautuivat syvälle kämmeniini. Vedin keuhkot täyteen paksua ilmaa, ja huusin kauhusta sysimustaan syvyyteen.

Heräsin rajusti säpsähtäen. Olin hiestä märkä, ja sydän hakkasi rinnassani. Makasin huohottaen paikallani ja yritin ymmärtää, että olin kotona omassa sängyssäni. Olin nähnyt painajaista, mutta olin nyt hereillä. Liikahdin ja tunsin nahkeat lakanat allani. Hetken luulin, että olin laskenut alleni, mutta huomasin sitten, että minulla oli kova tarve päästä vessaan.

Nousin ylös tutisevin jaloin, ja haparoin hämärässä huoneessa kohti wc:tä. Kopeloin oven auki ja tunnustelin katkaisijaa. Sähkövalon kirkkaus häikäisi, ja painoin kädet silmilleni. Tuntui, kuin ne olisivat olleet täynnä hiekkaa. Totuttuani valoon katsoin itseäni peilistä. Näytin kalpealta, ja palmikolta karanneet hiukset olivat liimaantuneet poskilleni. Pyyhin ne sivuun kasvoiltani ja väänsin hanan auki. Sivelin otsaa ja silmiä viileällä vedellä, kunnes tunsin rauhoittuvani. Otin pyyhkeen koukusta ja upotin kasvoni siihen. Pyyhe tuoksui apilankukilta. Huuhteluaineen tuoma raikkaus tuntui lohdulliselta. Hengitin apilaniityn tuoksua syvään ennen kuin ripustin pyyhkeen takaisin.

Katsoin uudelleen kasvojani peilistä varmistaakseni, että olin edelleen siinä. Olin vasta täyttämässä neljäkymmentä, mutta vuodet Oriniemen kaupungin poliisissa rikostutkijana olivat uurtaneet juonteita otsaan ja suupieliin ja jättäneet silmänaluset tummiksi. Erityisesti pari viimeistä vuotta rikostutkinnassa olivat olleet uuvuttavia. En enää edes muistanut, millaista elämä oli, kun ajatukset eivät askaroineet taukoamatta keskeneräisten tapausten ympärillä.

Ja nyt myös painajaiset olivat palanneet. Huokaisten laskin wc-istuimen kannen ja istuin alas.

Olin nähnyt samaa elävältä hautaamisunta niin kauan kuin muistin, jo varhaisnuoruudessani. Äitini epäili sen johtuvan lapsuuteni leikeissä tapahtuneesta haaverista. Ollessani viisivuotias olimme pikkuveljeni kanssa leikkineet sisällä piilosta. Olin mennyt piiloon vanhaan piironkiin, jonka kansi oli paukahtanut kiinni eikä veli ollut jaksanut nostaa sitä ylös. Äiti oli kuullut ulos puutarhaan veljeni huudot ja tullut auttamaan. Veli oli ulissut ja polkenut kauhuissaan paikallaan arkun vieressä, mutta minä olin ollut hiljaa. En ollut sanonut mitään koko iltana. Äiti oli epäillyt sitä lieväksi shokiksi, ja antanut minun nukkua heidän vuoteensa jalkopäässä seuraavan yön.

Painajaiset palasivat aina, kun olin stressaantunut tai tunsin jääneeni jumiin omassa elämässäni. Nyt ne olivat alkaneet melkein heti sen jälkeen, kun olin saanut tutkittavakseni vanhan, vuoden 1969 loppupuolella tapahtuneen katoamistapauksen. Tutustuttuani arkistoista kaivettuihin materiaaleihin olivat tapahtumat alkaneet velloa päässäni eivätkä jättäneet minua rauhaan. Nytkin ne ryömivät esiin ja alkoivat rullata väsyneessä mielessäni kuin vanha kaitafilmi. Huokaisten nojasin pään käsiini ja suljin silmäni.

Silloisessa Oriniemen kunnassa, Tarvon kylässä, oli lokakuisena sunnuntaiyönä kadonnut nuori miesopettaja Juhani Salmi. Salmi ei ollut tullut maanantaina kouluun, ja kun hän ei vastannut puhelinsoittoihinkaan, oli rehtori lähtenyt tarkistamaan tilannetta. Ovi oli ollut lukossa, eikä kukaan tullut koputuksista huolimatta avaamaan. Huolestunut rehtori oli kutsunut paikalle talonmiehen, jonka avaimilla oli päästy sisään. Talo oli ollut hiljainen ja moitteettomassa kunnossa, mutta makuuhuoneesta, parivuoteen alta oli löytynyt verijälkiä. Paikalle hälytetty poliisi oli tutkinut makuuhuoneen, ja patjan käännettyään löytänyt patjasta lisää verta. Tutkimuksissa oli selvinnyt, että veriryhmä täsmäsi kadonneen opettajan veriryhmän kanssa.

Opettajan vaimo Bertta oli ollut tapahtumahetkellä äitinsä kotona Helsingissä hoitamassa hänen kissojaan tämän lomamatkan ajan. Bertta oli kanslistina samassa kyläkoulussa, jossa Juhani opetti. He olivat tavanneet siellä, rakastuneet ja menneet pian naimisiin. Juhanin katoamisen jälkeen Bertta oli ollut syvästi järkyttynyt eikä lopulta kyennyt jatkamaan elämäänsä kylässä, jossa kaikki asiat muistuttivat Juhanista ja sen kauhistuttavasta kohtalosta. Tutkinnan loputtua vuodenvaihteessa tuloksettomana oli Bertta muuttanut Ruotsiin, Södertäljen kaupunkiin äidin puolen sukulaisten luokse. Bertasta tiedettiin hänen myöhemmin kuolleen edelleen Ruotsissa asuessaan.

Mitään Juhanin katoamiseen liittyvää ei koskaan löydetty, eikä kukaan kyläläinenkään muistanut nähneensä tai kuulleensa mitään. Ajan kuluessa asia oli unohdettu ja haudattu ratkaisemattomana arkistoihin, mutta nyt yhtäkkiä uusien todisteiden ilmaannuttua se oli jouduttu kaivamaan uudelleen esiin. Kylällä asunut, silloin noin 40-vuotias Kauko Huttunen oli viikko sitten terveyskeskuksen vuodeosastolle jouduttuaan alkanut puhua lähes viidenkymmenen vuoden takaisesta tapahtumasta. Aluksi hoitohenkilökunta piti Kaukon puheita hourimisena, mutta sen kertomukset olivat toistuneet niin samanlaisina, että henkilökunta oli lopulta päättänyt tehdä ilmoituksen poliisille. Mies oli jo melkein 90-vuotias ja huonossa kunnossa, mutta oli kuulemma vaikuttanut harvinaisen terävältä ja määrätietoiselta asioita muistellessaan.

Minun oli määrä mennä huomenna ensimmäistä kertaa jututtamaan Kaukoa vuodeosastolle ja kuulemaan, tiesikö se jotakin sellaista, mistä voisi olla apua tapauksen ratkaisemisessa. Olin käyttänyt koko perjantaipäivän kerratakseni 60-luvun lopun tapahtumia ja kahlannut läpi kuulustelupöytäkirjoja, jotka käsittivät kaikkien niiden kyläläisten kuulustelut, joilla oli todettu olleen jonkinlaisia yhteyksiä opettajaan. Kukaan kuulluista ei kuitenkaan ollut osannut kertoa mitään, mikä olisi auttanut asian ratkaisemisessa. Mutta nyt yhtäkkiä, 50 vuotta myöhemmin oli ilmaantunut tämä Kauko, joka väitti muistavansa jotakin.

Vilkaisin lavuaarin reunalla olevaa rannekelloani. Se näytti jo puolta neljää, ja pian olisi taas aamu. Nousin ylös, sammutin valot ja haparoin takaisin makuuhuoneeseen eteisen ikkunasta siivilöityvän katuvalon kajossa.

Avasin ikkunan ja vedin sisääni kirpeää yöilmaa. Lokakuinen yö oli pilvinen ja pimeä, ja tuulenpuuskat ravistelivat pihapuita. Ilma tuoksui maatuville lehdille. Suljin ikkunan nopeasti ja vedin verhot eteen. Olin lapsesta asti pitänyt tätä vuodenaikaa vastenmielisenä. Kuvittelin aina, kuinka syksyn kylmä koura tuli ja rusensi alleen menneen kesän viimeiset jäänteet.

Oikaisin rypistyneet lakanat vuoteessani. En jaksanut vaihtaa uusia, vaikka ne olivat edelleen kosteat hiestä.

Laskeuduin selälleni, mutta uupumuksesta huolimatta uni ei ottanut tullakseen. Kuuntelin puiden kahinaa ikkunan takana, ja yritin pitää ajatukseni poissa painajaisunesta, jonka painostava tunnelma viipyili edelleen...