II

Sieltä Rambo tuli. Katselin miestä hänen kävellessään torin läpi kahvitelttaa kohti.

Olin tavannut Rambon kaksi kuukautta aikaisemmin sattumalta, kun kuljetin soutuveneellä erään palaneen saunan ehjäksi jäänyttä kiuasta mantereelta yhteen saareen. Kiuas oli minun: olin saanut sen, kun lapsuuden kaverit kotilähiöstä olivat antaneet kiukaan minulle häälahjaksi. Kiuas oli ollut odottamassa minua häiden aatonaattona rintamamiestalon pihalla ja olin heti asentanut sen talon juuri ennen talvisotaa rakennettuun pihasaunaan. Kuin avioliittoni loppua ennustaen sauna sitten paloi maan tasalle, mutta kaikkien ihmeeksi kiuas säilyi.

Olin tovereitteni kanssa vallannut saaresta talon, ja vietimme siellä kesää saunoen ja kalastellen. Soutaessani tulipalosta selvinnyttä kiuasta saareen veneessä oli minun ja kiukaan lisäksi 30 litran kanisterillinen sahtia sekä neljä miestä. Yksi miehistä oli tuntematon meille kaikille. Työntäessämme venettä vesille hän oli vain ilmaantunut rantaan ja vaatinut kuljetusta saareen. Mies oli kuulemma tutkaillut aluetta kartasta ja arvioinut, että saaressa on jotain mielenkiintoista. Ja olihan siellä. Mies oli änkeytynyt pieneen soutuveneeseen melkeinpä kysymättä ja pelkäsin paatin uppoamista. Hän oli tavanomaista isompi mies ja elopainoa arvioin hänellä olevan reippaasti yli sata kiloa. Veneen laidan yläreunan ja veden pinnan välissä oli vain pari hassua senttiä. Valtava mies esittäytyi Ramboksi ja hän kehuskeli veneessä kovaan ääneen rakentavansa ponttonisaunan saareen. Kukaan meistä ei uskaltanut sanoa miehelle, ettei sellainen noin vain käy meidän valtaamassa saaressa.

Kahvilateltta lepatteli tuulessa. Rambo käveli hieman eteen päin kumartuneena. Se ei ollut huonoryhtisyyttä vaan luontainen kävelytapa miehelle, joka muistutti vaalean punaista karhua. Miehellä oli päässään rekkamieslippis, jonka otsassa oli suurikokoinen rautaristi.

– Näyttääpäs Matti huonolta, Rambo rykäisi.

– Joo, oli vähän musahommia, tuli valvottua hieman… on vähän kaiken näköistä meneillään…

– Vai kaikennäköistä meneillään! Sellaista, mikä laittaa nuoren miehen näyttämään hautuumaalta, hähhää, Rambo hekotteli ja muljautteli pullonpohjasilmälasiensa läpi sinisiä silmiään. Karhumaisesta olemuksesta huolimatta silmät muistuttivat porsaan silmiä.

Hörpin kahvia. Kupista oli pakko pitää kahdella kädellä kiinni, koska tärisin pahasti. Nyt ei ollut kyse normikohmelosta vaan maanjäristyskrapulasta, jonka voima mitattiin Richterin asteikolla: olin täystuhon partaalla. Olo oli hirvittävä, mutta työnantajaani se ei tuntunut haittaavan vähääkään.

– Tuossa on nimikyltti, tein sen itse. Laitat sen rintaasi. Jos joku kysyy, missä olet opiskellut putkimieheksi, vastaat että Hieksin amiksessa!

Tökerössä ja todellakin itse tehdyn näköisessä nimikyltissä luki Putkimies Pielinen. En tiennyt, kuka Pielinen oli, enkä osannut päättää, miten suhtautua asiaan. Hyvältä tämä ei vaikuttanut, ja pitäisi vielä valehdellakin! Kenelle pitäisi valehdella ammattikoulutuksen puuttumisesta? Pystyin ehkä ihmissuhdeasioissa sujuvasti poikkeamaan totuudesta, mutta työkuvioissa valehteleminen tuntui mahdottomalta.

– Tässä on vielä suikka päähäsi, Rambo jatkoi ja silmäili hyväksyvästi samalla teltan tarjoilijatyttöä.

– Eiii helvetti... en kai mä tällästä päähäni paa, vastustelin.

– Totta perkeleessä laitat! Putkimiehillä on suikat ja se tekee sinusta miehekkään oloisen. Putkimies ilman suikkaa on kuin mies ilman munakarvoja!

Nyt alkoi olo olla henkisestikin paha. Muistot yöllisestä erokeskustelusta rupesivat työntymään krapulatärinän läpi epätodellisina. Alkoi olla taas poikiakin ikävä tai joka tapauksessa kaipuu pois tästä tilanteesta. Suikka ja nimikyltti korostivat tilanteen epätodellisuutta. Veikkasin olevani vielä jonkin verran juovuksissa, ja pahin kankkunen olisi vielä edessä. Kun veren alkoholipitoisuus saavuttaisi nollan, alkaisivat pahimmat krampit ja kouristelut.

– Me mennään Matti-poika lämmönjakokeskukseen. Et ole tainnut sellaisessa ennen käydäkään, Rambo veisteli.

– Minä tunnen lämmönjakokeskukset kuin omat huorani. Kerroinkos jo muuten, että kun kerran olin työkomennuksella suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa, yksi jekaterinburgilainen sutenööri toi mulle koeponnistettavaksi kaikki uudet huoransa. Jumalauta se oli kuules jätkä touhua Uralilla! Aamusta iltaan hakkuutin menemään.

– Hakkuutit…

– Niin, panin!

– Et kai sä tollasta oo, kauhistelin.

– Joo, sit oli yksi naisopettaja, joka toi kaverinsakin. Oli helvetin nätti venakko! Mun piti naida niitä molempia koko ajan. Aina aamulla kun mä läksin raksalle, niin toinen lähti vällyistä ja toinen tuli illalla tilalle. Ne paikalliset piti meistä suomalaisista. Kuules poika, kaikkee sitä oli perkele koko ajan!

Ihmeen kautta oloni oli vähän siedettävämpi, kun kuuntelin miehekkäitä juttuja, joita Rambo tiputteli punaisten viiksiensä välistä. Omat pienet syrjähyppyni tuntuivat naurettavilta pyhäkouluretkiltä verrattuna Rambon karuun ihmissuhdemaailmaan. Piristyin.

Rambon mainitsema lämmönjakokeskus sijaitsi museoviraston suojeleman ikivanhan kivitalon kellarissa. Paikalle oli tullut useita tärkeän oloisia pukumiehiä, jotka edustivat valtavan kivitalon omistajia, huoltoyhtiötä ja putkityöt suunnitellutta insinööritoimistoa. Yritin olla niin huomaamaton kuin vain olla saatoin. Rambo ei ollut vieläkään vaivaantunut selittämään minulle mitään mistään.

Lämmönjakokeskuksessa oli sadoin metrein ikivanhoja putkia, kymmenittäin ruosteisia venttiilejä, muinaisia mittareita, valtavia painevesisäiliöitä ja lämminvesivaraajia sekä aivan varmasti asbestia.

– Putkimies! Huhuili yksi pukuherroista minulle.

– Mistä te aloitatte tämän operaation?

Pääni oli tyhjä. Siis kerta kaikkiaan tyhjä, ellei päänsisällöksi lasketa sitä tuskaa, joka päässäni velloi. Olin pahassa pulassa. Sekunnin murto-osassa yritin hahmottaa edes yhden yksityiskohdan tuosta valtavasta lämmönjakokeskuskoneistosta. Eihän siitä mitään tullut.

– Minä olen operatiivinen mies tässä hankkeessa, ihan vain suorittavaa porrasta, mutta Ramb… tarkoitan esimieheni Reijo vastaa hankkeen käytännön suun nittelusta ja työjohdosta. Minä vain toteutan.

– Mutta kai sinulla on jonkinlainen käsitys tästä hankkeesta? Mies alkoi ihmetellä.

– No totta kai on! Hihkaisin reippaasti.

– Aluksi alipaineistamme tämän tilan, jotta asbesti ei leviä ulos, heitin kuin parempikin asiantuntija. En vielä tähän päivään mennessä tajua, mistä keksin tuon alipaineistuksen. Melko outo sana minulle.

Alipaineistus tuntui tyydyttävän pukumiestä. Olin kestokykyni äärirajoilla ja oloni alkoi olla ylipaineistettu. Odotin vain, että krapula halkaisisi pääni kahtia ja kärsimykseni loppuisivat. Miksi minun piti esittää ammattitaitoista, koulutettua putkimiestä, jollainen en varmasti ollut? Mitä Rambolla oli mielessä? Enkö vain voisi rehellisesti sanoa, että minä olen minä ja että olen vähän vain jeesaamassa miestä mäessä ja sitten suksisin täältä kotiin lepäämään. Oksennus teki tuloaan. Vatsani oli täynnä kahvia, ibuprofeiinia ja vatsahappoja. Koko sotku odotti purkautumista suustani. Vastustelin ja nieleskelin takaisin.

Pukumiesten mentyä jäin Rambon kanssa kahdestaan lämmönjakohuoneeseen. Valuin istumaan lattialle ja hengittelin kellarin vanhaa pölyä. Halusin keskustella Rambon kanssa hankkeesta, mutta en jaksanut. Yllättäen Rambo avautuikin oma-aloitteisesti.

– Me vaihdetaan patteriventtiilit koko tähän muinaiskivikasaan ja samalla uusitaan runkolinjojen isot venttiilit ja hanat ja kannetaan vanhat valurautapatterit kaatopaikalle. Patterit painaa helvetisti! Tavallisia patteriventtiilejä on...