1. HEL

– This way, this way! Foot first, foot first!

Rynnimme pimeydessä kohti kovaäänisiä käskyjä. Lento koneen käytävä on kapea, ja lantioni törmää istuimen selkänojaan. Takana tuleva astuu tossulleni, ja kanta irtoaa jalasta. Jatkan matkaa perinteisellä hiihtotyylillä työntäen tossua jalkaterässäni. Tossu lipsuu, mutta en pysähdy, sillä saattaisin jäädä tungoksen alle. Kun pääsen vara uloskäynnille, kollegani Tuulikki huutaa edelleen, ja sujahdan jalka edellä ikkunasta ulos. Evakuointiharjoituksen kiihko huohottaa kannoillani, ja hiihdän ripeästi vaahtomuovipatjoille harjoitushallin toiseen reunaan.

Halli on puolikkaan palloiluhallin kokoinen. Etuoikealla on uima-allas, jossa harjoitellaan evakuointia veteen laskeutuneesta koneesta. Vasemmalla, takanurkassa, sammutetaan keinotekoisia tulipaloja, ja suoraan edessämme on aidon lentokoneen korkuinen runko aitoine ovineen ja hätäliukumäkineen.

Tämänkertainen poikkeustilanneharjoitus osoittautuu hyvälaatuiseksi, ja istumme kaikki loukkaantumattomina sikin sokin sinisillä patjoilla. Panen tossun kunnolla jalkaan, ja lavastetun lennon kulku tarkastellaan puhki ammatillisessa oppimismielessä. Yhteiset säännöt tatuoidaan meihin, niin lentäjiin kuin matkustamohenkilökuntaankin, malliksi toimia myös tilanteissa joihin emme koskaan haluaisi joutua.

Tuulikki on asettautunut viereeni vaivattoman näköiseen ristiistuntaan. Asennosta huolimatta hän onnistuu näyttämään tyylikkäältä ja arvokkaalta. Hänen lempinimensä Tyyli-Tuulikki ei tosiaankaan ole tuulesta temmattu. Hän on niitä työkavereita, joita katsoin vastavalmistuneena lentoemäntänä kunnioittaen ja ihastellen, sillä tyylin kruunasi hänen sisäsyntyinen, luonteva tapansa olla ja palvella asiakkaita. Yritän itsekin viedä jalkani vaivihkaa ristikkäin.Nirsk narsk, kuuluu polvista, ja ojennan ne suosiolla takaisin.

– Kiva että heittäydyitte harjoituksiin asian vaatimalla vakavuudella, turvakouluttajamme kehuu. – Pilotit jatkavat nyt omilla harjoituksillaan, ja matkustamohenkilökunta voi ostaa kahviosta välipalaa ja siirtyä pikkuhiljaa tietokoneluokkaan suorittamaan teoriakoetta. Läpäistyn kokeen ja ensiapupäivän jälkeen teillä on taas viranomaisen lupa lentää seuraavat kaksitoista kuukautta. Omasta puolestani kiitos ja happy landings, hän sanoo ja päättää oman osuutensa.

Nousemme hälisten kellarikerroksesta kahvioon, ja portaikossa sinkoilee koetta koskevia kysymyksiä ja vastauksia. Pikakertausta happipullojen sijoittelun muutoksista, häirikköraportoinnista ja merkkivalojen eroavaisuuksista.

Kahviossa hivuttaudun omiin oloihini, sillä en halua eksyä epäilemään opettelemaani tietoa. Selailen puhelinta hiljaa itsekseni, kun Tuulikki lyöttäytyy höyryävän teemukinsa kanssa seuraani. Hän puhaltaa kuumaan teehen ja toteaa huojentuneena:

– Voi meitä onnekkaita! Näillä virkavuosilla ei tarvitse enää kerrata kokeisiin. Meidän pitää ennemminkin poistaa päistämme vanhentunutta tietoa.

Naurahdan ja iloitsen, että Tyyli-Tuulikki puhui minusta ja itsestään meinä. Suoristan ryhtiäni, ja Tuulikki jatkaa kuiskaten:

– Näin meidän kesken, Alisa, tiedoksesi vaan, että tämä on minun viimeinen kokeeni. Aion jäädä vuodenvaihteessa eläkkeelle.

Paljastuksensa jälkeen hän sulkee luonnollisesti punatun suunsa ja antaa minulle tilaa reagoida yllätykseen. Ensimmäinen reaktioni on, että aiemmin tuntemani ilo Tuulikista ja minusta memuodossa kuolee eläke-sanan aikana. Seuraava reaktioni on hieman aikuismaisempi:

– No kuinka hienoa! sanon tietämättä miksi se on hienoa ja kysyn: – Mistä moinen päätös?

Tuulikki puhaltaa taas mukiin, siemaisee varmastikin jo jäähtynyttä teetä ja kertoo monisanaisesti potevansa pahenevia motivaatio-ongelmia ja toipuvansa yötöistä kohtuuttoman hitaasti. Puhumattakaan siitä, että Otso on huonossa kunnossa.

Nyökyttelen sopivasti ja myötäilen sujuvasti, mutta en kuollakseni muista, onko Otso snautseri vai pystykorva. Mutta se ei haittaa, sillä Tuulikki jatkaa:

– Meidän ammattihan on yhdenlainen elämäntapatyö, jossa hengitetään lentojen ja vapaapäivien rytmissä. Kuukauden työvuorolista kerrallaan. Tai oikeastaan lento, asiakas ja miehistö kerrallaan. Osalla on myös jokin toinen ammatti; on terveyden hoitoalalle kouluttautuneita ja opettajia, on kielenkääntäjiä ja sosiaalityöntekijöitä. On puuseppää, sähkömiestä, sisustus arkkitehteja ja meribiologi. Ai niin, on agronomi ja pappikin. Puhumattakaan eri alojen opiskelijoista vasta opiskelunsa aloittaneista aina tohtoriksi väitelleisiin asti. Mutta näissä hommissa me ollaan asiakaspalvelijoita, lentoemäntiä ja stuertteja, jotka rakastetaan vuorovaikutteisia kohtaamisia. Yli kaksituhatta erilaista ja eri-ikäistä ihmistä tiiviissä kuplassa. Mun ekonomipaperit ovat luonnollisesti kellastuneet käyttökelvottomiksi ja muistutan enemmänkin arkeologia, koska nykyään kaivelen useammin menneitä kuin suunnittelen tulevaisuutta.

Olen ymmälläni ja hengästyn kollegani vyörynä valuvasta vuodatuksesta. Avautumisen suorapuheisuus on Tuulikille tyylirike, sillä kaunopuheisuus on eittämättä aina ollut hänen tavaramerkkinsä. Naurahdan hämmennyksissäni ja huiskautan kättäni merkiksi, että älähän nyt Tuulikki höpsi. Tuulikki jatkaa höpsimättä:

– Kyllä se vaan näin on, että meidän aikajana valmistautuu laskuun. Oletko Alisa arvioinut oman lentoaikasi?

Suorapuheisuus ei todellakaan sovi hänelle! Jos Tuulikin tulevaisuus on eläkkeelle jäämisessä, omani on seuraavan kuukauden työvuorolistassa. Haluan välittömästi tehdä pesäeron me-ajatteluun, ja muutaman vuoden ikäero saa luvan riittää syyksi.

– Äh, olen alaikäinen. Täytän kuusikymmentä vasta kesän lopulla, sanon kohauttaen hartioitani ylimalkaisesti.

– Niinkö, Tuulikki toteaa ja näyttää ärsyttävän yllättyneeltä.

Onneksi meidän on siirryttävä tietokoneluokkaan, ja saan keskustelun katki osoittamalla kädelläni oikeaan suuntaan:

– This way, this way, foot first, foot first!

Nostan pulleat kuulokkeet korvilleni ja avaan koeohjelman. Vastaan ensin säännöksiä ja määräyksiä koskeviin kysymyksiin. Etenen osio kerrallaan eri konetyyppeihin. Ennen tuli paloja käsittelevää osuutta asettelen kuulokkeita korvilleni huolellisemmin, sillä Tuulikin puheet kuiskivat ja kummittelevat päässäni. Ensiapua koskevaa kysymyssarjaa aloittaessani otan kuulokkeet kokonaan pois, puhisen ajatuksien aaveillehus hus hys hys ja asettelen kuulokkeet päähäni paremmin. Tarkistan, että helmi korvakoruni jäävät kokonaan sisäpuolelle eikä kumpikaan korvannipukka taivu tiivisteen esteeksi. Käyn tehtävät kiireesti loppuun ja teen yhden sallitun virheen, mutta en vaikeroi enkä voivottele sitä, sillä pian saapuva työvuorolista polttelee mielessäni.

Näytän Tuulikille peukkua sermin taakse ja riennän parkkipaikalle. Vetäisen malttamattomana auton oven perässäni kiinni ja olen avaamassa sähköpostia, kun ikkunasta kuuluu koputus. Tuulikki! Ei voi olla totta! Siinä hän pyörittää ikkunan toisella puolella rannettaan merkiksi, että avaisin sen.

– Hei, meillä jäi jutut vähän kesken. Sitä vaan vielä, että ihan kaikella ystävyydellä kehotan sinuakin puntaroimaan sitä eläkeasiaa. Uhkana ja mahdollisuutena.

Vastaan neljäsosanyökkäyksellä, hymyilen ymmärtäneeni asian ja hivutan ikkunaa vinkiksi muutaman millin ylöspäin. Mutta Tuulikin mielestä yksipuolinen keskustelu on yhä kesken:

– On täysin eri asia jättää työelämä omasta tahdosta kuin pakon edessä. Kun Otso sairastui, tiesin että jonain päivänä minusta tulisi täysipäiväinen hoitaja. Toistaiseksi tilanne on onneksi saatu pysymään aisoissa. Totta puhuen tein päätöksen eläkkeelle jäämisestä jo viime vuonna, kun juhlittiin lentoemännän ammatin 70-vuotispäivää. Tai itse asiassa...