Ensimmäinen viikko

10.5.1918

”Mitä jos ei tulisikaan nimenhuutoon, mitä jos olisin näkymätön, mitä jos lentäisi lintuna pois. Minulla on vähän paperia. Minulla on pieni lyijykynä hameeni poimuissa. Minä kirjoitan, että pysyisin järjissäni. Kuinka kauan aikaa siitä on, kun piikkilanka-aidat ympäröivät minut, meidät? Meitä on täällä satoja, ehkä tuhansia. Hassua, koskaan en ole nähnyt näin paljon ihmisiä yhdessä paikassa. Toki tiedän, että ihmisiä on paljon maailmassa, mutta että täällä kylän kasarmilla näyttäisi olevan enemmän ihmisiä kuin koko kylässä. Ehkä se vain näyttää siltä, koska meidät kaikki on ahdettu saman piikkilanka-aidan sisään. Mutta oikeastaan tässä ei ole mitään hauskaa.

Me ihmiset, jotka luulimme taistelevamme oikeuden ja uuden maailman puolesta olemme piikkilanka-aitojen takana. Ei tullut tähän kylään eikä tähän maahan uutta, tasa-arvoista järjestystä. Me taistelimme oman maan puolesta, oman maan ihmisten puolesta sortajia vastaan ja luulimme että voitamme. Häviö on raskas kantaa ja tulevaisuus yhtä tumma kuin metsälammen vesi, josta pohjaa ei näy. Minä en koe tehneeni mitään väärää. Yhä edelleen uskon ihmisten tasa-arvoisuuteen ja ,yhdenvertaisuuteen. Uskon että maailma muuttuu vielä. Sodat loppuvat ja rauha palaa maailmaan. Vanha feodaalinen yhteiskunta murtuu ja meidän lapsemme tulevat saamaan koulutusta samaan tapaan kuin rikkaiden lapset nyt. Lapsemme saavat kasvaa itsenäisessä ja vapaassa maassa. Olen ollut tekemässä sitä itsenäistä maata.

Tiedän, olen idealisti kuten Franskin. Mietin että alussa oli vain aate ja ajatus valtiosta nimeltä Suomi. Myös ajatus ihmisten tasa-arvosta oli kuitenkin jossain taustalla. Sitten tuli sota, joka on kai välttämätön uuden syntymiseen. Mutta sota on kauheaa. Tämä sota oli sota veljeä vastaan, omaa kansaa vastaan. Sota on melkeinpä hirvittävämpää kuin kuolema. Tosin sodassakin kuollaan ja kuolema sodassa ikään kuin pyhittää ihmisen entisen elämän.

Näin toukokuussa illat ovat vaaleita ja valoisia, mutta kohta on nimenhuuto, joka palauttaa meidät piikkilankojen ympäröimät ihmiset todellisuuteen. Kynä on piilotettava ja oltava niin näkymätön kuin suinkin mahdollista.”

Elli pisti kynän hameensa poimuihin. Siinä lähellä olivat Frans ja Hanna, hänen ystävänsä, jotka olivat vangittu samaan aikaan kuin Elli. He nukkuivat pitkässä kasarmissa, missä venäläiset sotilaat olivat majoittuneet silloin kun venäläisiä sotilaita vielä oli ollut maassa ja oli ollut keisarikunta. Siitä ajasta tuntui olevan paljon aikaa, vaikka viimeiset venäläiset olivat lähteneet vasta sodan aikana maasta pois. Kohta kutsuttaisiin kaikki vangit nimenhuutoon. Elli huoahti ja nälkä kurni vatsassa. Nimenhuutoon kokoonnuttiin juuri siihen isolle kentälle, jossa he, vangit päivisin istuivat ja kävelivät edestakaisin. Heitä oli siellä satoja, ellei tuhansia, ryysyisiä ja likaisia ihmisiä, kasvot totisina. Vankeja tuli joka päivä lisää. Hanna tarttui Ellin käteen ja he lähtivät iltanimenhuutoon. Frans seurasi heitä hiljaisena.

11.5.1918

”Kirjoitin että on oltava niin näkymätön kuin mahdollista. En halua mitenkään itseäni korostaa, mutta minut kai aina huomataan. Olen melko pitkä ja nyt laiha, koska ruoka on mitä on. Minulla on tummat, pitkät hiukset, joita en halunnut leikata lyhyiksi, vaikka ystäväni omat hiuksensa leikkasivatkin. Rakastan tummia hiuksiani. Nyt ne ovat huivin peittämät ja letillä. Tuntuu että jos leikkauttaisin hiukseni, myös minusta katoaisi jotain, minuus tai oma voimani. Tosin tällä hetkellä minussa ei tunnu olevan voimaa. Olen väsynyt tähän kaikkeen ja miksen olisi.

Taisi olla 5.päivänä kuluvaa kuuta, kun ne hakivat minut kotoa. Ystäväni olisivat piilottaneet minut ja antaneet turvapaikan, mutta minun mielestäni se olisi ollut heitä kohtaan epäreilua. Hehän siinä olisivat kärsineet, jos minut olisi löydetty heidän luotaan. Ja ehkä minä tosiaan vielä uskoin, ettei mitään kostoa tulisi. Sanotaan että uskoin ihmiseen. Olisin voinut tai ainakin yrittää piiloutua johonkin, mutta miksi minun olisi ollut piilouduttava. En ole tehnyt mitään pahaa.

Meidät tuotiin tänne kasarmille, jossa joskus olen äitini kanssa käynyt korkeaarvoisten sotilaiden rouvien luona hakemassa pyykkiä pestäväksi. Äitini nimittäin pesi rikkaiden pyykkiä silloin tällöin, jos isän tienestit eivät riittäneet perheen pyörittämiseen. Äitini osasi jonkin verran venäjän kieltä ja pystyi hoitamaan pesuasiat venäläisten rouvien kanssa. Silloin kasarmilla asui venäläisiä upseereita. Venäläiset upseerit ja heidän vaimonsa olivat ystävällisiä. Aina heillä oli jotain antaa minullekin, pääasiassa makeaa vehnästä tai sokeripaloja, joita he leikkasivat hopeisilla sokerisaksilla isommasta sokeritopasta. Osa upseereista asui kylän keskustassa aivan tavallisten ihmisten asunnoissa. Sielläkin me kävimme äidin kanssa, kun äitini pyykkäsi upseereiden vaatteita ja siivosi upseerien kauniita koteja.

Kasarmin asunnot olivat huikean korkeita ja huoneissa oli isot ikkunat. Venäläisten upseereiden ikkunoissa oli aika usein tummat samettiset verhot ja vaaleat verhot vielä lisäksi. Lattialla oli niin pehmeät matot, että jaloista painui jälki niihin. Meillä ja minun tutuillani oli vain räsymattoja, jotka äitimme olivat kutoneet.

Huonekalut olivat kiiltävää puuta, Niin kiiltävä oli huonekalujen pinta, että melkein kuvansa siitä näki. Ajattelin aina, että jospa itsellänikin joskus olisi tuollaiset hienot huonekalut, vaikka yksikin kiiltävä pöytä.

Oikeastaan mehän taistelimme tasaarvoisemman elämän puolesta. Meillä köyhilläkin olisi joskus oikeus kiiltäviin huonekaluihin. Silloin uskoin niin, nyt en enää tiedä mihin uskoa.

Toukokuun viidentenä päivänä valkoiset lahtarit tulivat hakemaan minut. Koko keväinen sunnuntai päivä muutti muotoaan, kevät loppui tuolloin minun ja perheeni osalta. Enää ei ollut unelmia tulevasta kesästä ja kesän lämpimistä päivistä. Olin tullut juuri aamulla Marian, ystäväni luota kotiin. Jotenkin tuntui siltä, että halusin nähdä isäni ja äitini vielä. Kun sotilaat tulivat kovalla ryminällä meidän keittiöömme, tiesin heti mitä tuleman piti. Äitini puristi minut syliinsä vaiteliaana ja isä oli totinen ja vanhettui sinä hetkenä kymmeniä vuosia. Taavetti veljeni oli myös kotona, toinen veljeni oli rintamalla. Kaksi pientä siskoani katselivat äidin takana sotilaita silmissä pelkoa ja kysyvä katse.

Asumme pienessä puutalossa lähellä toria ja lähellä työväentaloa. Vaikka joskus inhosin kaikkia kotiaskareita ja kanojen hoitoa, niin kuitenkin nyt kun kirjoitan pihastamme, sen vihreästä ruohomatosta ja vanhoista omenapuista, jotka syksyisin tekivät happamia mutta samalla makeita omenia, alan melkein itkeä. Minulla on ikävä kotiin, omaan keittiön nurkassa olevaan sänkyyni, jossa on omatekemät tyynyliinat. Mutta täällä ei saa näyttää heikkoutta. Heikkous huomataan heti ja siitä rankaistaan.

Minut ja Taavetti siis vietiin kasarmille, jossa meidät laitettiin tänne piikkilankaaidan sisään. Monia muitakin vangittiin niinä päivinä ja ajettiin kuin karja kasarmille. Paljon oli tuttuja kyläläisiä, myös tuttuja ihmisiä työväenyhdistyksestä ja ystäviä. Olemme yhdessä tai pyrimme olemaan yhdessä Lyylin ja Hannan kanssa, me naiset. On täällä muitakin naisia ja lapsiakin. Eräällä Anna-Marilla on tytär, 13-vuotias, melkein lapsi. En tajua miksi ne vangitsivat lapsiakin, tyttöjä ja nuoria poikia. Eihän ne olleet mitään pahaa tehneet, kuten emme mekään.

Me naiset olimme kyllä vartiossa silloin tällöin ja kannoimme asetta, mutta en tiedä...