13

HÄNEN SANOJANSA sanoi, että puhe näistä kirjoista oli järkeä vailla, sillä pohjimmiltaan kirjoittaminen oli mahdotonta. Kun kuvasi tapahtumainkulkua lukuisilla sanoilla, joilla kullakin oli useita synonyymeja, mahdollisten yhdistelmien määrä kasvoi valtavan suureksi, teoksen potentiaalisia ilmentymiä oli aivan mieletön määrä.Syntagma japaradigma rampauttivat sen, joka kirjoittamista ajatteli. Vastapainoksi hän muisti mitä vanheneva kirjailija oli sanonut ennen kuin oli ottanut hengen itseltään: oikea sana oikeassa paikassa.

Hän oli alkanut puhua ja kirjoittaa tautikirjallisuudesta. Hän tarkoitti sillä sairastuneen kirjoittamaa tai tautia käsittelevää kirjallisuutta, analogiana suomeksi kirjoitettu tai Suomea käsittelevä kirjallisuus, siitäkin huolimatta, että hänelle oli tokaistu, ettei ole jalkahikikirjallisuuttakaan. Jotain hän tahtoi luokittelullaan saavuttaa, hän ei vain pitkään aikaan tiennyt mitä. Kirjoituspöytänsä kulmalla hän kasvatti pinoa lajitoveriensa kirjoja, paksuja opuksia ja ohuita kirjasia, kovakantisia ja pehmeäkantisia, sidottuja ja nidottuja, fiktiota ja faktaa, lyriikkaa ja proosaa. Kirjapinoja oli itse asiassa kaksi. Toisessa pinossa olivat muiden kirjoittamat, toisessa hänen itsensä. Oma tuotanto oli yhtä laaja kuin muun kirjoittajajoukon yhteensä.

Kirjoittaja – vai olivatko nekin kirjailijoita? Oliko osa niistä ja osa ei? Tähän kipupisteeseen hän halusi iskeä. Kipupisteen nimi oli skribenttisyndrooma. Se tarkoitti kirjantekijöiden sairauteensa liittyvää erityistä uskomusmaailmaa. Ne uskoivat olevansa kirjailijoita. Hän äkkäsi tämän ilmiön pian sen jälkeen, kun oli tutustunut potilastovereihin, jotka alkoivat sähköpostitse myydä runoniteitään. Ilmiö oli havaittu muuallakin, esimerkiksi kahden lääkärin kirjoittamassa yleistajuisessa artikkelissa, jossa pidettiin potilaiden taideharrastuksia sinänsä hyvänä asiana, mutta kääntöpuolena oli vaara kehitellä illuusioita todelliset kyvyt ylittävästä taiteellisesta kyvykkyydestä. Skribenttisyndrooma syntyi, kun taudin oireet, niin fyysiset, psyykkiset, emotionaaliset kuin sosiaaliset, taloudellisia unohtamatta, saivat rinnalleen sairastuneen luulottelun kirjoittamisen taidosta ja oletuksen kirjailijana toimimisesta.

Ilmiön vakavuus vaihteli potilaittain. Usein ilmiö alkoi tunteella, että kirjoittaminen teki jollain tapaa hyvää, kehittyi kuvitelmiin orastavasta kirjailijuudesta, syveni harhoihin aseman saavuttamisesta kirjallisella kentällä, johti hallusinaatioihin menestyvien kirjailijoiden tuntemisesta ja lopulta psykoottisiin uskomuksiin odotettavissa olevasta tunnustuksen saamisesta ja palkituksi tulemisesta omilla kirjallisilla ansioilla.

Pitkän uran kirjoittajakouluttajana tehneenä – ja mikä pahempaa, viimeisinä vuosina myös potilasjärjestöissä opettaneena – hän tunnusti osasyyllisyytensä ilmiön levittämiseen. Häpeäkseen hän oli antanut rakentavaa palautetta kirjoituksista, jotka olisivat ansainneet täystyrmäyksen.

Se, joka kirjoitti sairauden vuoksi stigmatisoituneesta elämästä, oli tautikirjailija. Tämä oli ymmärrettävää, kun diagnoosin saanut julkaisi kirjan. Hyväksyttävyyden rajoissa oli myös se, kun kirjailijalla ei ollut stigman aiheuttavaa tautia mutta hän kirjoitti sellaisesta. Koska kirja oli tautikirjallisuutta, niin kirjailija oli kyseisen kirjan osalta tautikirjailija. Myös ennen diagnoosia kirjoitettu tai julkaistu teos saattoi olla tautikirjallisuutta, vaikka paradoksaalisesti sitä ei vielä teko- ja ilmestymisvaiheessa tiedetty, mutta koska sairauden näkyväksi lopulta laukaiseva aivorappeuma käynnistyi jo vuosia ennen kuin tauti voitiin diagnosoida, taudin ensioireet saattoivat olla kuin ollakin mukana teoksessa. Tämä oli kuitenkin käsityskykyä koettelevaa. Vähintäänkin seurasi ongelmia, kun kirjoittaminen ja julkaiseminen tapahtuivat ennen diagnoosia, ennen tietoa yhteyksistä tautiin. Voiko kirjailija todellakin saada tautiperäisen määreen jälkikäteen? Tietämättään hänkin oli ollut tautikirjailija?

Hän kuuli sohvalta narinaa, eikä se johtunut kuivasta nahasta. Kustantajansa sijasta hän näki vastaväittäjän ilkkumassa, että heti kättelyssä tautikirjallisuuden kentällä siis tavataan kirjailija, jolla ei ollut leimaavaa tautia, ja kirja, joka ei tautia käsitellyt! Hän huitaisi hallusinaation pois.

Varhaiset romaanikirjailijat saivat seuraajan, kun vuonna 2006 ilmestyi vetävä jännitysromaani, jonka kustansi tarvepainatuskustantaja, jonka toimitiloissa sijaitsi laitteisto kirjojen valmistamiseksi ja kirjakauppa niiden myymiseksi. Yritys oli sittemmin jo lopettanut toimintansa. Viitisen vuotta aiemmin hän oli itsekin asioinut siellä, kun toimitti kollegansa kanssa opiskelijoiden antologian. Jännitysromaania lukiessa tunsi olevansa oikean kuvitteellisen kirjallisuuden ihmemaailmassa. Tekijä osoitti omaavansa todellista kirjallista lahjakkuutta ja rakenne- ja muototajua. Esimerkiksi diagnoosin saaminen kerrottiin takaumana, mikä oli harvinainen ratkaisu. Romaani muuntui edetessään yhä enemmän veijariromaaniksi, mikä tarjosi lukijalle yllättäviä juoniratkaisuja.

Tällaisista asioista hän rakensi mielensä koossa pitävää askaretta, se oli tunnustettava, kirjailijan varsin yksitoikkoisiin päiviin. Liki kolmekymmentä kirjaa julkaistuaan hänellä ei enää ollut valtaa päättää mistä kirjoitti, mitä kirjoitti ja miten kirjoitti. Kuvitelmat aiheen, sisällön ja tyylin määräämisestä tietoisin keinoin olivat murentuneet kuin vuosikymmeniä sitten hylätyt muovilelut hiekkamontussa. Hän ei voinut muuta kuin vain kirjoittaa, ei osannut muuta kuin asettaa sormet näppäimille, ei kyennyt muuhun kuin kuiskaamaan sanoja yhtä aikaa kun niitä kirjoitti, kuuntelemaan mitä sanoi hänen sanojansa, ja kirjoitettuaan lukemaan kirjoittamansa kuin vieraan tekstin samalla kun se tuli rivi riviltä omaksi.

Runoksi sanottuja kirjainten rypäksiä oli petollisen helppo kirjoittaa. Rustasi muutaman sanan riville. Raapaisi mitä mieleen juolahti. Välimerkeistä välittämisellä ei väliä! Alkusoinnuttelua! Vai oliko tuo sittenkin toisteisuutta. Runous tuotti loputtomasti päänvaivaa. Osaamattomuuden pystyi helpommin kätkemään suorasanaisessa kerronnassa kuin runomuodossa.

Entä jos kyse ei ollut vain osaamattomuudesta, vaan skribentin lyyrisestä manifestista? Ehkä skribenttisyndroomassa runoilija ei kätkenyt merkitystä kielellisen kusetuksen ja lurituksen alle vaan resitoi suoraan sitä mitä ajatteli ja tarkoitti, antoi oman sanojansa ottaa vallan. Tuloksena oli – totutussa runon lukemisen positiossa – naivia, kömpelöä, jopa rujoa runoa, mutta runon puhujan totuuden kertovaa. Puhuttavasta runoudesta, jossa oli särmää lukijaan päin, oli viime aikoina siellä täällä nostatettu liikehdintää, perustettu julkaisusarja ja järjestetty luentatilaisuuksia. Hän näki tässä analogiaa, yhtäläisyyksiä tautikirjallisuuden kanssa.

Puolet pois! Karsi! Kiteytä! Hänen sanojansa palautti mieleen, miten aloittelevaa kirjoittajaa opetettiin toimittamaan tekstiään paremmaksi. Lyhyttä muotoa pidettiin arvossa. Aforismi, haiku ja tanka olivat valistuneen joskin valikoituneen lukijakunnan herkkua. Pienimuotoista kirjallisuutta oli tuotu esiin myös sarjoissa. Ai-ai-kustantamolla oliLue vähemmän -sarja. Erityisesti hän oli nauttinut Augusto Monterroson kirjasta. Lyhyin kertomus oli rivin parin mittainen.

Hän oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota joidenkin tuttujen julkaisemien kirjojen ohuuteen. Tekstiä oli joskus niin vähän, että kirjan luki kannesta kanteen minuuteissa. Joihinkin kaipasi lisää sivuja, joihinkin ei. Asia näyttäytyi uudessa valossa, kun hän sai kahdelta taholta tilaamansa arvostelukappaleet. Hän ehti ohuita kirjekuoria avatessaan ajatella, että oliko näissä kaikki kirjat mukana. Oli. Kumpikin kirje sisälsi kaksi kirjaa. Ensimmäisestä kuoresta hän otti kaksikymmentäviisi ja kolmekymmentäkahdeksan sivua. Toisesta kuoresta neljäkymmentäyhdeksän ja neljäkymmentäkahdeksan sivua. Siis neljä kirjaa sadassa kuudessakymmenessä sivussa.

Miksi kirjat ohenivat? Oliko kyse kirjan julkaisemisen käytäntöjen muutoksesta? Erilaisten julkaisupalvelujen ja tarvepainatuksen...