1.

Tutkistele karjaa, joka editsesi laiduntaa: se ei tiedä eilisestä, ei tästä päivästä, se loikkii sinne tänne, syö, lepää, sulattelee, loikkii taas, ja niin aamusta iltaan ja päivästä toiseen, sen ilot ja surut ovat lyhyitä, nimittäin nykyhetken liekaan sidottuja, ja niinpä se ei tunne raskasmielisyyttä eikä kyllästy. Ihmisen on työlästä katsella sitä, koska ihminen mahtailee ihmisyydellään eläintä vastapäätä ja kuitenkin silmäilee mustasukkaisesti eläimen onnea – sillä vain sitä hän tahtoo, hän tahtoo elää eläimen lailla, kyllästymättä ja tuskaa tuntematta, mutta turhaan tahtoo, koska hän ei tahdo sitä samalla tavalla kuin eläin. Ihminen voi joskus kysyä eläimeltä: miksi et puhu minulle onnestasi, vaan vain tuijotat minua? Ja eläin tahtoo vastata ja sanoa, että se johtuu siitä, että minä aina heti unohdan, mitä olin aikeissa sanoa – mutta sitten se unohti tämänkin vastauksen ja pysyi vaiti: niin että ihminen sitä ihmetteli.

Mutta ihminen ihmettelee itseäänkin, sitä, ettei hän voi oppia unohtamaan, vaan takertuu aina menneisyyteen: kuinka kauas, kuinka nopeasti hän juokseekin, menneisyyden ketju laahaa perässä. Se on ihme: hetki, se on hujauksessa tässä, hujauksessa poissa, sitä ennen ei mitään, sen jälkeen ei mitään, ja kumminkin se palaa kummituksena takaisin ja häiritsee myöhemmän hetken rauhaa. Vähän väliä irtoaa ajan kääröstä lehti, se putoaa ja liihottelee pois – ja liihottelee yhtäkkiä takaisin, laskeutuu ihmisen syliin. Silloin ihminen sanoo »minä muistan» ja kadehtii eläintä, joka heti paikalla unohtaa ja jolle jokainen hetki todella kuolee, uppoaa takaisin sumuun ja yöhön ja sammuu iäksi. Niin eläin elääepähistoriallisesti: se sulautuu saumattomasti nykyhetkeen, kuin kokonaisluku, joka ei jätä jälkeensä kummallisia murto-osia, se ei osaa teeskennellä, se ei salaile mitään ja näyttää joka hetki pelkästään siltä, mikä se on, se ei siis voi olla muuta kuin rehellinen. Ihminen sitä vastoin kamppailee suurta ja alati suurenevaa menneisyyden taakkaa vastaan: se painaa hänet alas tai taivuttaa hänet sivulle, se kuormittaa hänen kulkuaan näkymättömänä ja pimeänä kantamuksena, jonka hän toisinaan voi näön vuoksi kieltää ja jonka hän kaltaistensa kanssa seurustellessaan aivan liian kernaasti kieltääkin: herättääkseen toisissa kateutta. Sen vuoksi hän liikuttuu, ikään kuin muistaisi kadotetun paratiisin, katsellessaan laiduntavaa karjaa tai, tutummassa ympäristössä, lasta, jolla ei vielä ole menneisyyttä, jonka se voisi kieltää, ja joka autuaan sokeana leikkii menneisyyden ja tulevaisuuden rajaaitojen välissä. Ja kumminkin lapsen leikkiä joudutaan häiritsemään: aivan liian varhain se kutsutaan ulos unohduksesta. Silloin se oppii ymmärtämään sanan »oli», tuon tunnussanan, jonka myötä taistelu, kärsimys ja kyllästyminen saapuvat ihmisen tykö ja muistuttavat hänelle, mitä hänen olemassaolonsa pohjimmiltaan on – ikuista imperfektiä, josta ei koskaan tule perfektiä. Jos vihdoin kuolema tuokin kaivatun unohduksen, niin anastaa se samalla nykyhetken ja olemassaolon ja painaa siten sinettinsä siihen tietoon, että olemassaolo on vain keskeytyksetöntä olemassa-ollutta, jotakin, mikä elää itsensä kieltämisestä ja kuluttamisesta, sisäisestä ristiriidastaan.

Jos onni, jos uuden onnen havittelu jossain mielessä on se, mikä pitää elävän olennon kiinni elämässä ja patistaa sitä jatkamaan elämää, niin kaikista filosofeista kyynikko lienee enimmin oikeassa: sillä eläin on täydellinen kyynikko, ja eläimen onni on elävä todiste kyynikon oikeassaolosta. Pienin onni, jos se vain on rikkumatta läsnä ja tekee jatkuvasti onnelliseksi, tuottaa verrattoman paljon enemmän onnea kuin suurinkaan onni, joka tulee vain puuskittain, ikään kuin oikku, kuin hullu päähänpisto ainaisen ilottomuuden, himon ja puutteen lomassa. Mutta niin pienimpään kuin suurimpaankin onneen kuuluu aina eräs seikka, joka vasta tekee onnesta onnea: unohtamisentaito tai, oppineemmin ilmaistuna, kyky tuntea epähistoriallisesti onnen ollessa läsnä. Joka ei osaa asettua hetken kynnykselle ja unohtaa kaikkea mennyttä, joka ei kykene seisomaan paikoillaan yhdessä pisteessä kuin voitonjumalatar huimausta ja pelkoa tuntematta, se ei koskaan saa tietää, mitä onni on, ja pahempaakin: se ei koskaan tee mitään, mikä tekee toiset onnellisiksi. Kuvitelkaa äärimmäinen esimerkki, ihminen, joka ei pysty unohtamaan mitään, ihminen, joka on tuomittu näkemään kaikkialla tulemista: sellainen ihminen ei enää usko omaan olemiseensa, hän ei enää usko itseensä, hän näkee vain liikkuvia pisteitä, jotka virtaavat kukin omaan suuntaansa, ja tähän tulemisen virtaan hän hukkuu: lopulta hän, kuin Herakleitoksen kelpo oppilas, uskaltaa tuskin sormeaan nostaa. Kaikki toiminta edellyttää unohtamista: samoin kuin kaikki orgaaninen elämä tarvitsee valon lisäksi myös pimeyttä. Joka tahtoisi tuntea aina ja kaikessa vain historiallisesti, se muistuttaisi ihmistä, joka pakotettaisiin olemaan nukkumatta, tai eläintä, jonka pitäisi elää pelkästä märehdinnästä ja yhä uudestaan toistuvasta märehdinnästä. Siis: on mahdollista elää melkein ilman muistia, vieläpä onnellisesti, kuten eläin todistaa; mutta on aivan mahdotonta elää kokonaan ilman unohdusta. Tai, ilmaistakseni teemani vielä yksinkertaisemmin:nukkumattomuus, märehdintä, historiallinen aisti koituvat liian suurina annoksina vahingoksi ja lopulta tuhoksi elävälle olennolle, niin ihmiselle, kansalle kuin kulttuurillekin.

Jotta saataisiin selville, mikä on liian suuri annos ja siten löydettäisiin se raja, missä menneisyys on pakko unohtaa, jottei siitä tulisi nykyisyyden haudankaivajaa, pitäisi tietää tarkasti, kuinka suuri on ihmisen, kansan, kulttuurinplastinen voima, tarkoitan sitä voimaa, jonka avulla elävä olento voi kasvaa omasta itsestään omalaatuisena, muotoilla menneet ja vieraat asiat uusiksi ja sisäistää ne, parantaa haavat, korvata menetykset, korjata särkyneet muotit itsenäisesti. On ihmisiä, joilla tätä voimaa on niin vähän, että yksi ainoa elämys, yksi ainoa tuska, usein etenkin yksi ainoa hienoinen vääryys, kuin pienen pieni verinen haava saa heidät vuotamaan auttamattomasti kuiviin; toisaalta on sellaisia, joita hurjimmat ja kauheimmat elämänonnettomuudet ja jopa omat häijyt teot haittaavat niin vähän, että he niiden aikana tai vähän niiden jälkeen voivat siedettävän hyvin ja nauttivat eräänlaista omantunnonrauhaa. Mitä vahvemmat juuret ihmisen sisimmällä luonnolla on, sitä enemmän ihminen myös omaksuu tai pakottaa itsensä omaksumaan asioita menneisyydestä; ja jos kuviteltaisiin mahtavin ja valtavin luonto, niin se tunnistettaisiin siitä, ettei siinä olisi lainkaan rajaa, missä sen historiallinen aisti voisi vaikuttaa tukahduttavasti ja vahingoittavasti; kaikki menneet asiat, niin omat kuin vieraat, se päästäisi tykö, imisi itseensä ja ikään kuin muuttaisi vereksi. Mitä sellainen luonto ei saa valloitetuksi, sen se osaa unohtaa, sitä ei enää ole, horisontti on suljettu ja ehjä, eikä mikään voi muistuttaa siitä, että horisontin tuolla puolen on vielä ihmisiä, intohimoja, oppeja, päämääriä. Ja tämä on yleinen laki: jokainen elävä olento voi tulla terveeksi, väkeväksi ja hedelmälliseksi vain jonkin horisontin sisässä; jos se on kykenemätön piirtämään ympärillensä horisonttia ja toisaalta liian itsekäs sulkeakseen oman katsantonsa vieraan horisontin sisään, niin se riutuu heikkona tai liika nopeasti aikaiseen perikatoonsa. Hilpeys, hyvä omatunto, iloinen teko, luottamus tulevaan – ne kaikki edellyttävät, yksilössä samoin kuin kansassa, yhtäältä rajanvetoa, joka erottaa näkyvän ja valoisan valaisemattomasta ja hämärästä, toisaalta kykyä...