Saatesanat: Opillisuuden onttous

Syy siihen ettei ihmismieltä pystytä täydellisesti selittämään on hyvin yksinkertainen. Selitys vaatii selittäjän, ja täydelliset selitykset voivat koskea vain jotain mikä on täydellisesti selittäjän ulkopuolella. Täydellistä tietoa voidaan saada vain ideaalitilanteessa, kun kohde on täydellisesti nähtävillä ja joka puolelta tutkittavissa. Kun ja jos tutkija kohdistaa huomion takaisin itseensä, hän kyseenalaistaa omat kysymyksensä ja myös kykynsä. Silloin Subjektit ja Objektit, kysymykset ja vastaukset, vaihtavat paikkaa ja menevät sekaisin. Kun jo normaalitilanteessa -- kun tutkitaan niin sanotusti"ihmisestä riippumatonta todellisuutta" -- ongelmana on missä määrin Subjekti projisoi ja sisällyttää tutkimuskohteeseensa omia ominaisuuksiaan, ihmisen tietoisuuden tutkiminen kompastuu jo lähtökohtiinsa. Kaikki tutkimus tarvitsee ensin lähtökohtaiset käsitteensä, joiden pitäisi kuvata todellisuutta mahdollisimman hyvin, ja vasta kuvauksen jälkeen tulee empiirisen metodin soveltaminen mahdolliseksi. Kun ihminen tutkii itseään, kaikkiin lähtökohtaisiin käsitteisiin itseensä sisältyy jo selitystä ja tulkintaa, ja itse asiassa itseymmärryksen rajat saattavat olla helpommin tavoitettavissa ja tajuttavissa jo kysymyksistä, eivätkä vastaukset välttämättä tee meistä yhtään viisaampia.

Daniel C Dennett on kirjoittanut paksun kirjan, joka on suomennettu nimellä"Tietoisuuden selitys". Kirjan voi lukea dokumenttina siitä miten vähän kysymyksenasetteluissa käytettyjä lähtökohtaisia käsitteitä yleensä kyseenalaistetaan. Jo kirjan nimi on oksymoroni -- Tietoisuus ja Selitys eivät ole Kysymys ja Vastaus, eivät Subjekti ja Objekti tai päinvastoin. Ne ovat yhtä ja samaa. (Voi olla että teoksen alkukielinen nimi"Consciousness Explained" purkaa jännitettä joka suomenkielisen nimen mielteessä korostuu, samoin se, että Dennett lavastaa tietoisuuden ilmiölle aivofysiologisia kulisseja jotka"objektivoivat" kohdetta ja antavat neurotieteellistä auktorisointia selityksille.) -- Miksi meidän on niin vaikeaa asettaa kaikkia tiedollisia intressejämme alkuasetelmiin ja hyväksyä se, että jo lähtökohdissamme väistämme sen mahdollisuuden, että maailmassa on paljon"maagista", joka ei pelkästään jää meiltä selittämättä, vaan on työntynyt myös niiden kysymysten ja vastausten sisään, joiden koemme lisäävän"tietoamme"? --

Jos kysymyksissä käytetyt lähtökohtaiset käsitteet pystyttäisiin yleisemmin kyseenalaistamaan, silloin nousisi esille myös järkeämme vielä lähtökohtaisemmin määräävän"kartesiolaisen rationaalisuuden" rooli. Sillä tarkoitetaan"paradigmaattista" perusjakoa, joka hallitsee kaikkea eurooppalaisen uuden ajan ajatteluamme -- juurikin tuota jakoa"tarkkailevaan Subjektiin" ja"tarkasteltavaan Objektivoituvaan todellisuuteen". Niin oudolta kuin se jostakusta saattaakin kuulostaa, tällaista tajunnallista jakoa tai hahmoa ei ollut olemassa koko tuhatvuotisella eurooppalaisella keskiajalla. Silloin kaikki ajattelu oli laadullisesti, toistan: laadullisesti aivan eriperusteista. -- Ja jotta voisimme ymmärtää tällaisia kokonaisten ajattelulaatujen kausia, kunkin historiallisen kauden omaehtoisuutta, tarvitsemme vielä perustavammanlaatuisia"palautuspisteitä", lajityypillisiä ja yleisinhimillisiä lähtökohtia, joista käsin voimme nähdä niitä kehitystekijöitä jotka läpäisevät kehityskerroksia ja aikakausia ja auttavat meitä ymmärtämään paremmin omaa aikalaiskokemustamme.

Jos Heideggerin ilmausta käytetään, meidän pitäisi siis jäljittää"perusteita perusteille". En ole kuitenkaan varma miten pitkälle Heideggerin ylihistoriallinen silmä näki, ja itse asiassa luulen, ettei kovinkaan pitkälle. Hän oli hyvin kontrovertti tapaus, eikä mitenkään yksinomaan sen takia että hän veljeili natsien kanssa. Hänen ajattelussaan elävät filosofian ikuiset kysymykset, olemassaolon ja orientoitumisen ongelmat. Yhtäältä hän käyttää tyylikeinonaan klassisista ethosta, pathosta ja logosta, toisaalta konstruoi ikioman raskaan käsitekoneistonsa, johon pitäytyy ja käpertyy. Hänen yhtenä motiivinaan näyttää olleen oppi-isänsä ja edeltäjänsä mitätöinti, ja voi olla, että hän haki akateemiselle auktorisoitumiselleen tukea uudesta natsivallasta. -- Monen muun aikalaisiamme puhuttelevan akateemisen vaikuttajan tavoin hänenkin näkökenttänsä oli hyvin rajattu ja häntä määräsi vallan- ja kunnianhimo. Kysymys kuuluu: miten hänen ajattelunsa filosofiset sisällöt suhteutuvat siihen mitä tapahtui ympäröivässä yhteiskunnassa? Oliko hän natsi-ideologi Alfred Rosenbergin tapaan? -- Juuri Heidegger meidän pitää nostaa viime vuosisadan ajattelijoista esille jos haluamme esittää kysymyksiä jotka koskevat"valtaa","tahtoa" ja"tietoa" ja tapoja, joilla ne auktorisoituvat tai"sisällöllisesti" pätevöityvät.

Heidegger pitäisi asettaa paljon laajemman tarkastelun kantimiin, jolloin emme kompastuisi siihen kuoppaan, että jäisimme kiistelemään siitä oliko hän"opillisessa" mielessä natsi vai ei -- sillä juuri tällaiset opillisia sisältöjä koskevat ylikorostukset ovat oman"totuudellisuutemme" sudenkuoppa. Kun kuvittelemme että joukkomittainen yhteiskunnallinen taantuma -- totalitarismi -- voi toteutua vain jonkin tietynnimisen ideologian aatteellisissa kulisseissa, olemme totaalisen sokeita sille, että yhteiskunnallisissa taantumissa vaikuttavat voimat ovat paljon ikuisempia kuin myöhään uudella ajalla syntynyt ja nyt meitä niin kiihkeästi puhutteleva ismi-identifioituminen. Tosiasiassa tilanne on aivan päinvastainen -- sellainen, että yhteiskunta voi romahtaa ihan minkänimisen ismin kulisseissa tahansa. Natsiaatteen"tiedolliset" sisällöt oli omaksuttu silloisen kansatieteen eturintamasta, jossa rotuopit nauttivat akateemista auktorisointia. Saksan lääkäriliitto oli ensimmäinen virallinen järjestö joka otti omaan ohjelmaansa pykälät elinkelvottoman elämän tuhoamisesta. -- Entä mitkä ovat nyt ne eliitti-ihmisten hellimät"totuudet" jotka nauttivat tarvittavaa arvovaltaa? Niitä ovat esimerkiksi"ihmisarvo- ja -oikeusideologiat" tai vaikkapa"ilmastonmuutos". Voi olla, että juuri niiden nimissä tulemme taas pian ajautumaan yhteiskunnallisiin romahduksiin, totalitarismeihin.

Heideggerissa ei ole kysymys natsismista, koska natsismissa ei ole kysymys natsismista. Kysymys on yhteisövoimista, yhteisöominaisuuksista ja yhteisöilmiöistä. Totalitarismi ei palaudu yksilöjen ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin -- ja kaikki"tiedollinen" ja"opillinen" on kehityshistoriallisesti muodostunut yksilöllisen eriytymisen emergenssinä. Kysymys on lajityypillisten mekanismien mukaisesti tapahtuvasta joukkomittaisesta sosiaalisesta taantumasta, jollainen voi kohdata myös kehittynyttä yhteiskuntaa, kun se erityisellä syvällä tavalla sisäisesti kriisiytyy. Taantuminen on yhteisön sisäistä hajoamista -- tyypillisesti kahtiajakautumista -- ja sitä yhteisövoimien tasolla torjumaan pyrkivä yhteisöilmiö. Mikään siinä ei palaudu yksilötasolle, eikä sitä tietenkään pitäisi edes yrittää kuvata ja selittää minkään kehityshistoriallisesti emergoituneen yksilöajattelun --"tiedon" saati sitten"ideologis-opillisten ismien" -- puitteistuksissa. -- Ja on tietysti mahdotonta ymmärtää, että vaikka totalitarismissa on kysymyksessä yhteisönsisäinen hajoamista kompensoiva puolustusreaktio, kuvaan kuuluu äärimmäisiä vastakohta-asetteluja, kulttuurisia hylkimisreaktioita ja muita fundamentaalisia"tunnustuksellisille" tunnoille ominaisia tuhoamistarpeita, raakuuksia, sisäistä ritualistista ja ulos suuntautuvaa projektiivista väkivaltaa. -- Natsismissa ei todellakaan ollut kyse natsismista, eikä juutalaisten joukkotuhonnassa juutalaisista. Mutta on tosiasia, että juuri joukkomittainen regressio tarvitsee aina"nimen" -- tunnustuksen, teokratian, eskatologian, jne -- ja alkusyinä yhteiskuntien sisäiselle kitkalle voivat todellakin olla kulttuuriset yhteentörmäykset.

Kun yhteiskunta sisäisesti kriisiytyy, joukkomittaisen regression mekanismit käynnistyvät. Vapaudet katoavat, samoin...