: Leena Parkkinen
: Galtbystä länteen
: Kustannusosakeyhtiö Teos
: 9789518515893
: 1
: CHF 15.30
:
: Erzählende Literatur
: Finnish
: 279
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Vuonna 1947 Fetknoppenin saari Korppoon länsipuolella elää sodan jälkeistä todellisuutta. Seuraintalolla järjestetään taas tansseja ja kahdeksantoistavuotias Karen tunkee sanomalehteä äitinsä vanhoihin kenkiin, kun uusia ei saa kiristämälläkään. Kengät hölskyvät, mutta hän ei välitä. Uusi elämä on alkamassa. Veli Sebastiakin on taas palannut kotiin. Mutta tanssien jälkeisenä aamuna rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis. Koko saari tietää syyllisen, se on Sebastian. Ennen oikeudenkäyntiä veli menehtyy, hänet löydetään sellistään hirttäytyneenä sukkiinsa. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen pakkaa tavaransa autoon, vuoden 1956 Plymouth Furyyn ja päättää lähteä poikansa talosta. Kesken pakomatkan Karen osuu keskelle huoltoasemaryöstöä ja poimii mukaansa toisen ryöstäjistä, 17-vuotiaan Azarin, iranilaistytön, joka on paksusti raskaana. Naisten välille syntyy ohut liitto, välttämätön, sillä kumpikaan ei pärjää ilman toista. Ja Karenilla on vain vähän aikaa. Hänen on todistettava ettei Sebastian ollut murhaaja. Romaani on tarina sivullisuudesta, sisaruudesta ja elämästä ulkosaaristossa sodan jälkeen.

Leena Parkkinen (s. 1979) on opiskellut Turun Taideakatemiassa elokuvakäsikirjoittamista ja mainonnan suunnittelua sekä Kriittisessä Korkeakoulussa kirjoittamista. Hän on työskennellyt kustantamoissa, mainostoimistoissa ja baarimikkona. Esikoisromaanillaan Sinun jälkeesi, Max Leena Parkkinen voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Hänen lastenkirjansa Miss Milky Ray ilmestyi vuonna 2011. Syksyllä 2013 ilmestynyt Galtbystä länteen -romaani sai heti innostuneen vastaanoton, ja sen käännösoikeudet myytiin Saksaan alle viikon kuluttua kirjan julkaisemisesta. Teos palkittiin myös Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla. Parkkisen kirjoja on ilmestynyt jo kahdeksalla kielellä.

MOOTTORITIE

Karen oli ajanut koko yön. Hän vilkaisi itseään peruutuspeilistä ja ajatteli: Minä olen karkaamassa. Harmaat silmät tuijottivat takaisin. Niiden ympärillä oli tiheä ryppyverkosto, seittiä, jota ikä oli kerinyt vähitellen kaikkialle hänen vartaloonsa. Hetken hänen teki mieli kiljua ääneen, mutta sen sijaan hän tunnusteli oliko huivi kunnolla kiinni. Olisi inhottavaa saada kaulaan vetoa. Auto ei tosiaankaan ollut entisensä, ikkunat falskasivat. Karen etsi katseellaan huoltoasemaa. Itsepalveluasemaa, niissä oli yleensä huonot kamerat. Siltä varalta, että Erik oli hälyttänyt poliisit. Tavallisella asemalla hänen autonsa herättäisi liikaa huomiota. Plymouth Fury muistettaisiin kaikkialla minne se pysähtyi. Se oli kuin kaunis nainen, mutta luotettavampi, Karen lisäsi mielessään. Vaikka ei olisi koskaan sanonut sellaista ääneen. Miehillä oli muutenkin tarpeeksi aseita tässä maailmassa.

Paljaat, talven riipimät puut halkoivat ilmaa, taivas enteili sadetta. Moottoritie oli autio. Ehkä se oli ollut kevät, joka oli saanut hänet sekoamaan. Ehkä vanhuksille kävi niin kun ensimmäiset krookukset tunkivat esiin. Mistä hän tiesi? Hän hämmästyi joka aamu nähdessään kätensä, pitkät kapeat sormet, maksaläikkien täplittämissä kämmenselissä, siniset suonet ja hauraat punaiseksi lakatut kynnet. Mielessään hänellä oli vielä tytön kädet, sirot vaaleat kädet, joita pidellessään miehet aina kysyivät, soittiko hän pianoa. Hänellä oli ollut tapana vain hymyillä vastaukseksi. Tosiasiassa hän ei erottanut nuottia virkkuukoukusta, mutta huomio imarteli häntä. Ja koskettaessaan häntä miehet harvoin olivat kiinnostuneita musiikista, tai hänen mielipiteistään musiikista.

Sebastian oli ollut poikkeus, kaikessa.

Erik. Miten poika saattoi nykyään muistuttaa valjua isäänsä. Hänessä ei ollut yhtään heitä: Karen ja Sebastian Valteria, ei heidän kaunista äitiään, joka tunnettiin siitä, ettei hän edes marraskuussa vaihtanut vuohennahkahansikkaita lapasiin.

Erik hätääntyisi, Karen ajatteli. Se poika oli lapsesta asti ollut huolestunut jostakin: kyseli oliko sammakoilla äidit ja kaipaisivatko äidit sammakonkutua, samaa jota Erik oli kerännyt puronvarresta. Niin kuin Erikin oma äiti kaipasi Erikiä. Ehkä Erik kiinnittäisi tienvarsiin julisteita. KADONNUT, niissä lukisi. NAINEN, 83 VUOTTA. AJAA VAALEANSINISTÄ PLYMOUTH FURYA VUODELTA 1956. HAVAINNOISTA PALKKIO.

Olihan Erikillä varaa maksaa kunnon palkkio, yksi äitihän tällä vain oli. Ei siinä sopinut pihistellä. Minkähän kuvan Erik valitsisi, Karen mietti. Toivottavasti ei ainakaan sitä hirveää, edellistalvelta. Hän katsoi siinä hiukan kameran ohi, päällään kammottava miniän ostama puuvillatrikoinen mummoaamutakki. (”Pitää sinut lämpimänä.”) Hiukset lainehtivat korvien yli, kulmakarvat oli nypitty ohuiksi, suu kapeni kireään vivahteeseen. Hän näytti vanhalta. Miniällä ei koskaan ollut ollut tyylitajua. Ei tosin Erikilläkään. Siinä tämä tuli isäänsä. Mies oli ollut niin tylsä, ettei Karen ollut jaksanut olla naimisissa kuin kahdeksan vuotta ja senkin vain kauhistuttaakseen anoppiaan. Avioliitot eivät, vaikka ne perustuisivat kaikin tavoin kunnialliseen anoppien pelotteluun, voi kestää ikuisesti, jos mies vaatii joka aamu prässätyt alushousut.

Ben