0

PÄIVÄ NOLLA

Kuningatar on kuollut.

Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Tunnistaisin sen kuningattareksi jo pitkulaisesta alaruumiista ja selvästi työmehiläistä suuremmasta koosta, mutta lisäksi selässä on pieni väritäplä: tämän emon olen merkinnyt viime vuonna keltaisella, sen pesäänsijoitusvuoden mukaan.

Aivan liian nuori kuolemaan.

Ja miksi se on ylipäätään poistunut pesästä?

Pölläyttelen savuttimella pesään, mutta mehiläiset eivät kömmi esiin. Toki niiden pitäisikin olla raukeita, koska ovat kylläisiä ja painavia muka metsäpalolta pelastettavasta hunajasta, mutta pesän lentoaukolla ei ole lainkaan liikettä.

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.

Työmehiläiset ovat poissa.

Joka ikinen.

Vain muutama hiljan kuoriutunut yksilö kömpii hämmentyneen oloisena kennoston päällä, ihmetellen ylhäältä yhtäkkisesti tulvivaa valoa.

Vatsanpohjaani pusertaa tiukka nyrkki.

Ei kai. Ei kai nyttäälläkin.

Noukin kuningattaren varovasti kintaalleni. Pesällä ei olisi pitänyt olla mitään syytä uuden ja vetreämmän emon tuottamiseen. Joskus vanha kuningatar surmataan, kun yhdyskunta päättää sukupolvenvaihdoksesta. Mutta ei uusi hallinto suinkaan tarkoita sitä, että lähdetään pesästä ja jätetään se autioksi.

Parveilu? Ei. Olisin varmasti huomannut, jos yhdyskunnassa olisi tuntunut olevan liikaa yksilöitä tai emokennoihin olisi ilmestynyt toukkia. Ja vaikka vanha emo olisikin lähtenyt saattokuntineen maanpakoon uuden kuningattaren tieltä, pesässä olisi jotakuinkin entinen meininki, alkuun vähän niukemmalla ja nuoremmalla porukalla tosin. Vuodenaikakin on parveilulle epätyypillinen, se on alku- ja keskikesän hommia se.

Katson silti tarkkaan lähiympäristön puita, koska en mitenkään halua että tämä on sitä mitä pelkään. Vaikka kuinka toivon, missään oksassa tai latvuksessa ei näy epämääräistä, reunoiltaan kuhisevaa tummaa möhkälettä.

Mutta jonnekin ne vain ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan. Olemattomuuteen.

Kuningatar makaa kintaan peittämällä kädelläni kevyenä kuin tomuhiukkanen, mutta tuntuu niin raskaalta, että ranteeni vavahtaa. Vedän henkeä, otan taskustani emoklipsin ja laitan emon siihen. Pudotan klipsin haalarin taskuun; minun on ehkä lähetettävä emo tutkittavaksi.

En tahdo enkä uskalla mennä katsomaan muita pesiä. En nyt.

Katson huomenna.

Minun on joka tapauksessa purettava tästä pesästä loputkin kakut ja lingottava. Mitä sitten onkaan tapahtunut, hunaja kannattaa ottaa talteen.

Aurinko on matalalla niityn horisontissa, kohta se on vain oranssi hehku kuusten risareunaisen seinämän takana.

Kotona napautan konsolin päälle kaukosäätimestä. En olehalunnut niitä uusia puolen seinän kokoisia, ääniaktivoitavia; ikkunaa pienempi ruutu tuvan seinässä pirtinpöydän päässä riittää. Ennen tuolla paikalla oli ryijy. Ari osti tuonkin konsolin minulle väen väkisin, joululahjaksi muka, aikuiselle ja hyvävaraiselle ihmiselle, niin kuin hemmotellulle lapselle: paketista on löydyttävä jotakin uusmuotista, kallista ja turhaa, jotta jälkeläinen olisi tyytyväinen. Ei kai sitä torjuakaan voinut, vaikka konsoli näytti kahden pienen huoneen torpassa jotenkin ylimitoitetulta. N