Joka päivä neiti Haglind mittailee Sophieta kuin antiikkikauppias myytäväksi tarjottua serviisiä. Sen tiedän, koska näin itse ne katseet. Sophie ei ole varma, onko siedettävämpää olla ruman naisen julmassa ja pikkutarkassa syynissä vai hyvin kauniin naisen edessä, jonka katse liukuu kohteliaan suopeana ylitse kuin tunnoton rantalaine hiekalla.

Sophie on huomannut, että taloudenhoitaja on talossa verrattoman korkealla, ja hän on nähnyt, ettei neidiltä jää huomaamatta mitään, vaikka hänen kasvonsa ovat vaaleanruskea kurttuinen nahkanaamio. Niskassa hänellä on niin kireä nuttura, että se imee suun sisäänpäin. Neiti katselee neutraalisti, mutta silmien takana on usein pisto, ja silloin koko leuka kuroutuu kuivaksi pussukaksi, rypyt kiristyvät ohuiden huulten ympärillä ja kirkkaat ruskeat nappisilmät vilkkuvat kaikkialle, astioihin, tyttäreen, isään. Häntäkään ei neiti arastele.

Sophien isä pörhisteli illalla Pörssissä kuin iloinen pingviini. Tai vanha kakadu. Laulajatar Rautawaara mainitaan ikäväksi, oikukkaaksi ihmiseksi, mutta kuka siitä piittaa, jos vaikea ihminen on säkenöiva kaunotar, joka osaa näyttää syvälliseltä? Sophien isä, joka harrastaa musiikkia vain menojen ja seurapiirien vuoksi, sanoo että laulajatar herättää laulaessaan syviä tunteita. Kuuluuko syvä tunnepapan sanavarastoon? Ei hän itse ole sitä keksinyt.

Huomautan, että laulajatar Rautawaaralla on banaali etunimi Aulikki. Hänen serkkunsa, säveltäjä Einojuhani, kuvaileekin häntä myöhemmin pinnalliseksi ja vaikeaksi ihmiseksi, joka yltää laulussaan käsittämättömiin syvyyksiin.

Olen liittänyt tähän filminpätkän, jossa laulajatar esiintyy säveltäjä Jean Sibeliuksen hautajaisissa vuonna 1957. Hänen äänensä on vuoren uumenista kumpuava virta punaista, mustaa ja kultaista laavaa.

Aikaisemmin oli toinenkin laulajatar, kuvankaunis Hanna Granfelt, joka paljastui juovuksissa niin vulgääriksi, että kaikki päättyi heti siihen.

Laulajatar Rautawaara oli koristanut edellisiltanakin Pörssissä tummat hiuksensa valkoisella gardenialla. Hänellä on kaikki, mikä Sophielta puuttuu: hän opiskelee Berliinissä, konsertoi siellä maaliskuussa, teidän täytyy tulla kuuntelemaan Sibeliuksen lauluja,you absolutely must, hän kumartuu papan ohitse katsomaan painokkaasti Sophieta, minä täytän ensi vuonna kolmekymmentä, silmät pyörähtivät leikillisesti, Helsingin oopperassa en oppinut enää mitään, valkoiset hampaat puraisivat keimaillen punaista alahuulta, hihojen pulleat puhvit värähtelivät, samettikangasta putosi hiukan olkapäältä.

Sophien isä katsoo häntä niin tarkkaan, niin eloisasti, ja Sophie ajattelee, että mahtaa olla uskaliasta paljastaa ikänsä, mahtaa olla rohkeaa kertoa olevansa melkein kolmenkymmenen. Miten leikkisää, että ansaitsee itse omat rahansa ja matkustaa niillä Helsingin ja Berliinin väliä.

Sophie on nähnyt, miten kankaisiin tulee eloa, kun isä on läsnä. Ne alkavat elää omaa elämäänsä kantajansa tahdosta riippumatta, ne rupeavat kiepahtelemaan, valahtelemaan, rutistumaan. Siitäkö hamesankari-sana johtuu? Mies, joka saa hameet elämään. Kummallista, miten Suomessa hamesankarista on tehty kansallissankari, oli maman sanonut Pariisissa.

Äidin hame oli vielä kerran hulmahtanut Millionnajan talossa Nevan rantakadulla, kun hän