: Tuomas Kyrö
: Urheilukirja
: Kustannusosakeyhtiö Teos
: 9789518515121
: 1
: CHF 18.00
:
: Sport
: Finnish
: 280
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Muistatko kun CCCP voitti? Kun Juha Mieto hävisi? Kun Tarmo Uusivirta luovutti? Tiesitkö, että Paavo Nurmi vihasi juoksemista ja Andre Agassi tennistä? Miksi Jari Puikkosen telemark oli täydellinen, mutta Matti Nykäselle vain välttämätön muotoseikka? Miksi vanhan liiton miehet kärsivät juosten ja ralliauton ratissa sorateillä, kun uusi sukupolvi ottaa iskunsa vastaan vapaaotteluhäkissä? Tuomas Kyrön Urheilukirja kertoo kenttien ja kaukaloiden sankareista ja antisankareista. Se tutkii urheilun suhdetta politiikkaan, talouteen, yksilöiden- ja maailmanhistoriaan, yksityisestä kasvaa yleinen. Mutta samalla Urheilukirja kertoo kirjoittajastaan, siitä kuinka urheilu kulkee mukana, keskiössä tai taustana oman elämän murroskohdissa. Urheilunrakastajan muistelmat. Urheilukirja liikkuu kuin paras keskimatkan juoksija. Irtonaisesti, rytmiä vaihdellen, saaden vaikean näyttämään helpolta. Lämmöllä, hiellä ja kaikkensa paperille antaen. Urheilukirja valittiin vuoden urheilukirjaksi 2011.

Tuomas Kyrö (s. 1974) on sukupolvensa arvostetuimpia, aktiivisimpia ja monipuolisimpia kirjailijoita. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa romaanit Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) sekä Finlandia-ehdokkaaksi valittu ja Kalevi Jäntin palkinnon voittanut Liitto (WSOY 2005). Vuonna 2009 ilmestynyt urheiluromaani 700 grammaa valittiin sekä Suomen Urheilugaalan Vuoden urheilukulttuuriteko että Vuoden urheilukirja -ehdokkaaksi. Kyrö toimii myös Veikkaaja-lehden kolumnistina.
En muista että olisimme koskaan matkineet epäonnistumista. Niistä puhuttiin, niille naurettiin tai niistä vaiettiin, ne kärsittiin, mutta niitä ei matkittu. Ihminen ei halua olla epäonnistuja ellei tiedä, että kasvaa tai raivaa itsensä lopulta voittajaksi. Me hyväksymme oman rajallisuutemme vain silloin kun sen jälkeen on luvassa rajattomuus. Ja aivan yhtä tärkeää kuin matkia suoritusta, voittoheittoa, voittomaalia, kokonaista ottelusarjaa, oli matkia sen seurausta. Tuuletusta.
Myönnän toistaneeni Tiina Lillakin Helsingin MM-kisojen 1983 loikkivan voittojuoksun Olympiastadionin takakaarteessa kotitalomme edestä menneellä autotiellä. Soitin Izvestija-turnauksen aikana Timo Nummelinin viulua ja Meksikossa pelattujen 1986 jalkapallon MM-kisojen aikana yritin kotijoukkueen Hugo Sanchezin puolivolttia niin että seurauksena oli aivotärähdys.
1990-luvun alkuvuosina luonnonjäillä näki lukemattomia pikku-Teemuja, jotka ampuivat hanskansa mailalla alas niin kuin Selänne oli tehnyt SM-liigassa ja Winnipeg Jetsissä tulokaskaudellaan. Kesällä 1994 Yhdysvalloissa pelattu jalkapallon MM-turnaus tuotti Suomen hiekka- ja nurmikentille, takapihoille ja kuplahalleihin lukemattomia Thomas Brolin -tuulettajia. 360 asteen kierähdyksellä, etusormi pystyssä.
Neuvostoliittolainen tapa jättää maalit lähestulkoon juhlimatta oli samanaikaisesti hieno ja pelottava, ylivoimainen ja ylimielinen teko. Viesti oli, että joukkueemme on niin hyvä ettei maali MM-kisoissa tunnu yhtään miltään, ei edes maailmanmestaruus. Tai sitten kyse oli siitä, että he pelasivat paidassa, jota eivät halunneet pukea ylleen, järjestelmälle, jonka vankeja tunsivat olevansa.
Tuuletuksella urheilija itse arvotti oman suorituksensa arvon. Mitä korkeampi kasa maalivahdin päällä, mitä enemmän varusteita pitkin kaukaloa, sitä tärkeämpi voitto, ihan sama missä vaiheessa turnausta. Mitä isommat kyyneleet, kovempi huuto, pidempi liuku polvillaan nurmella kohti kulmalippua, sitä varmemmin se toistuu lasten tekemänä halki maailman.
Voltti taaksepäin. Paita pään yli ja kulmalipulle. Musta nyrkki ilmaan.