-I-
HÄNTÄ HEILUTTAA KOIRAA

Uni ja vähän heräämistä

Tajuan, että uneksun. Ehkä. Yritän herätä.

Nainen ojentaa kätensä kohti. Ele houkuttelee astumaan lähemmäs. Mies kantaa kainalossaan ylisuureen pahvilaatikkoon pakattua espressokeitintä, laskee paketin kassalle, liian lähelle varashälytintä, joka laukeaa ja kutsuu paikalle vartijat.

Ikään kuin jostakusta toisesta kertoisin omassa unessani. Päätän ihmetellä sitä myöhemmin. Ensin yritän herätä.

Nainen. Jättivaimo, peikkovaimo, jolla on villisian torahampaat. En katsele itseäni katselemassa häntä, vaan omissa nahoissani näen hänet. Ja hän näkee minut, mutta niin se on aina ollutkin.

Kuka tahansa muistaisi hänet, vaaleat hiukset. Siniset silmät. Valtavasti tukkaa. Valkoista, tyköistuvaa neuletunikaa koristaa meripihkan värisistä helmistä koottu vyö. Hän riisuu punaisen villakangastakin, joka putoaa lattialle. Vaikuttaa sekavalta. Näenkö minä vielä unta vai muistelenko?

Koivumetsää kuvaava juliste hänen takanaan mainostaa edullisia lainoja paikallispankista ja minä astun metsään, hengitän hänen ylellistä tuoksuaan. Kevättä.

Vartijat takavarikoivat miekan (jostakin ilmestyi miekka) ja naista huvittaa kaaos, minkä hän luo tässä tavaratalon kosmetiikka- ja hajuvesiosastolle. Kuin huomaamatta hän otti käteensä pullon Revlonin Fire and Ice –parfyymiä, mutta se oli jo aikojen alussa ja pudottaa sen nyt lattialle. Tuoksuva pullo pirstoutuu tuhansiksi tulipalloiksi, sirottui kuin tähdet taivaalla, jo aikojen alussa. Nyt ja silloin.

”Haistoin sähköiset kukat.” hän ennustaa.

Vaikutelmia, aistittavia aavistuksia. Lempeästi, hellästi hän keinahtelee lähelleni, silittää ohimennen, vain hetken viivähtää kosketus, mutta sen hetken hän on läsnä, kuin lahja. Elämä on lahja ja punaiset hiuskiehkurat laskeutuvat hänen valkoisen pukunsa selkämystä pitkin. Vaaleat hiukset. Kampaus, josta purkautuu suortuva sieltä, toinen täältä, kauniisti kuin vesiputouksesta. Kuvittelen muistavani, että jotenkin noin se oli.

Minun pitäisi herätä. Ehtiä.

Koivumetsässä, joka oli samalla kahvila ja myös edelleen tuo tuttu paikallispankin mainos, nainen kävi levottomaksi. Tuuli pyörteili puissa, tarttui hiuksiin. Nainen vilkuili sutta takanani ja mitä enemmän hän vilkuili, sitä enemmän minä halusin pysyttää nuo katseet itseeni. Puhelin soi. Katselin naista ahneesti. Halusin vain, että äitini olisi lähelläni, katsoisi minua. Vihasin puhelun puhujaa, tuota toista, jolle hän hymyili samalla, kun seurasi huolestuneena sutta. Halusin jättiläisnaisen itselleni ja halusin tappaa puhelun puhujan. Raadella. Orjuuttaa. Tuhopolttaa.

Valveilla haluaisin ajatella sitä, kuinka vedän hänet syliini. Keksityssä muistossa ujuttaisin käteni takin alle, vyötärölle ja toisen hänen niskaansa, hiuksiin. Suutelisin kerran, tuntisin tulen syttyvän lonkissani, leviävän kulovalkeana. Suutelisin toisen kerran ja sydämeni pakahtuisi räjähtävästä lämmöstä. Suutelisin kolmannen kerran, unohtaisin, kuka olen. Palaisin ahneesti loppuun.

”Sinun tulisi valita puolesi. Pelkäät sitoutua.” nainen valehteli. Sillä tottahan minä halusin sitoa hänet, köyttää itseeni, vaikka tiesin, ettei minulla olisi varaa maksaa myötäjäisiä ja tottahan hän sen tiesi, suurta sukua kun oli. Totesin tämän ääneen ja sanojeni myötä koivumetsässä kiemurteleva joki nousi tulvimaan, nuoleskeli naisen nilkkoja, heijasteli hänen kultaiset hiuksensa pyörteinä, väreilynä, aurinkona. Seisoin käärmeilevän joen saartamana, kirkko takanani.

Notre Dame, Île de la Cité kesällä, Jaques de Molayn polttopaikka ja raa’alla tavalla kaunis puutarha. Muisto hajoaa siihen, kun räjähdyksen sokaisemin silmin katselen kirkon suuntaan, kirkuvat lokit tai ihmiset,enkä kykene tarkentamaan katsettani. Kyennyt. Rouvamme valot sokaisivat minut. Aistin vain lepattavia, tummia hahmoja vastavalossa.

”Hengittäisit vapaammin, jos antautuisit. Minä uskon biologisen kelloni tikitystä. Uskon, että se on minun omatuntoni. Hyvä Veli Vaanila, minä haluan naimisiin, lapsia ja talon. Sinun kanssasi perhe. Minä haluan sinua.” nainen sanoi. En ollut enää varma, oliko hän sisareni, äitini vai unelmieni jättivaimo. Oli minun vuoroni valehdella:

”Minä en halua.” ulvoi susi sisuksissani, karkasi polttamaan puut ja kirkon kokonaan. Puraisi apuun ojennettua kättä,

Näin minä herään tähän valjuun maanantaihin, kun antiikkisen kellon viisarit osoittavat jo puolta kymmentä. Kahvi on loppu, kaadun heti ulko-ovelta astuttuani loskaan, avaimet solahtavat koiranpissankeltaisen lumipaltteen sisään ja luistelujuoksusta huolimatta myöhästyn palaverista. Juon työpaikalla ensimmäisen kahvikupillisen, jotta ohimoissa kytevän migreeni sammuisi. Ja kun kahviautomaatin ääressä suljen hetkeksi silmänimuistan, että hän antoi puhelinnumeronsa. Mietin, että soittaisin hänelle vielä.

Avaan tuuletusluukun räntäsateiseen vitikkoon, jossa kaksi varista raakkuu toisilleen. Ajattelen, että suorittamisesta huolimatta tuntuu, etten koskaan saavuta mitään. Muut kyllä tuntuvat saavuttavan. Titteliä, tunnustusta, tulosta. Itsetilitykseni katkeaa varisten riekkumiseen.

”Mihin sitä voi enää luottaa?” kysyn linnunräähkältä, joka lehahtaa lähemmäs, nokkii jotakin pizzalaatikon sisuksista. ”Sinä siinä syöt selvitäksesi, mutta minä ahnehdin ja kadehdin. Maailma ahnehtii, tunkee sormensa nenääsi, nieluusi. Tai siis minun, en tiedä sinusta.” Sitten muistan, miten nainen punoi valon palmikkoon, sulautui auringonkiloon hymyillessään. Ja minä todella muistan, enkä vain kuvittele muistavani. Varis krahahtaa.

”Aivan. Ikävöin.” vastaan sille. ”Myönnetään, ikävöin. On ikävä.”

Palautan espressokeittimen ja kun kävelen hajuvesiosaston läpi, soitan äidilleni. Hän on, kuten uni ennusti, ollut kovin otettu lahjastaan, mutta valitti pudottaneensa tuoksupullon lattialle. Sisareni kaksi kissaa saivat kuulemma oman osansa ja tuoksuivat viikon appelsiininkukilta. En lupaa tulla käymään kotona, minkä äitini ymmärtää kyllä, mutta hän haistaa palaneen käryä:

”Mitä on tapahtunut?”

Kerron nähneeni oudon unen ja olleeni kuin tulisilla hiilillä sen jälkeen.

”Kaikki tuntuu leviävän käsiin, muttei se nyt haittaakaan. Rahoitus järjestyi, vaikkakaan ei Suruvasaran rahastosta ja palkkasin väitöskirjatutkijankin, vaikkakin palkkatuella.”

”Et kumminkaan Gerdaa palkannut?” äiti kysyy, enkä vastaa heti mitään. Kerron sitten, että hän asuu edelleen Venäjällä. Epäilen, ettei epäonnekseen.

”Järjestä rahoitus vaikka sen keinottelijan maailmanparannussäätiöstä ja hae hänet takaisin. Tai minä järjestän.” äiti tokaisee.

”Äiti, ei Gerda palaa mielellään.”

”Ahaa, mutta että siis palaisi epämielellään. Ehkä hän tottuisi palamaan epämielellään, jos vaan sinnikkäästi, pelastaisit hänet toistamiseen, toistamiseen. Tietenkin hän vastustaa, mutta jos jätät hänet sinne hän vielä jämähtää sen viheliäisen venäläisen kotirouvaksi.”

”Se viheliäinen venäläinen vei hänet vastikään vihille, että kyllä jämähtää. Rahaa on.”

”Minä myyn metsää. Sinä haet Gerdan kotiin ja teette paljon lapsia.” äiti ennustaa.

Leikin ajatuksella soittaa Pietariin Sergei Svjatoslavovichille. Häneltä kyllä järjestyisi yksi tyttöystävän kaappaus, pikaero aviomiehestä ja pakkoavioliiton järjestäminen vaikka jossain jumalan hylkäämässä kappelissa. Serjocha on monitoiminen, salaperäinen...