: Mauno Pesonen
: Kultajyvä ja koston siemenet
: Books on Demand
: 9789528078005
: 1
: CHF 14.10
:
: Erzählende Literatur
: Finnish
: 316
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Kultajyvä on dekkari, mutta samalla myös filosofinen romaani, jossa hyvä ja paha kohtaavat. Teos kertoo miehestä, joka oivaltaa jo lapsena, että pahuuden ja koston houkutukselle tarvitaan hyvyyden vastavoima. Hän lukee kirjasta väitteen"hyvyys pelastaa maailman - ei järki." Kultajyvä alkaa itää - ja pojan varttuessa mieheksi siitä kasvaa koko hänen elämänsä mittainen haaste. Pahuus ja kosto yrittävät tuhota hyvyyden voiman. Mies näkee kostamisen murheelliset seuraukset, häntä epäillään murhasta, hän joutuu vankilaan, kokee menetyksiä ja epäuskoa, mutta myös onnistumisen iloa, oppii näkemään ihmisten mahdollisuudet ja rajallisuuden. Hän ei anna periksi, vaan kehittää Kultajyvä-kampanjan, joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä kohti hyvyyden ja anteeksiannon arvokasta taitoa. Hyvyyden voima nousee parhaimpaansa viisaiden naisten ansiosta ja kampanja kasvaa mittoihin, joista nuori mies ei voinut edes uneksia silloin, kun ajatus alun perin syntyi. Väitteen juuret tulevat venäläisestä kirjallisuudesta ja kampanja jalostuu amerikkalaisen psykiatrin tallentaessa Kultajyvän tarinaa. Saako paha palkkansa, pystyykö hyvyys voittamaan? Saako ponnistelu ansaitsemansa palkinnot?

Mauno Pesonen, Mainostoimittaja, valokuvaaja, yrittäjä. S. 1944, MAT,MKT,NLP-practitioner. Kultajyvä, esikoisromaani. Huna jaguaarikaksonen, tulossa.

1.


Poika syntyy elokuun lopulla, aivan kuin tietäisi, että nyt on turvallista tulla ja tuoda rauha maailmaan, sota päättyy pian. Sota julistetaan päättyneeksi seuraavalla viikolla, 4.9.1945. Perheellisille rintamamiehille oli päätetty muodostaa pientiloja asutuslain nojalla. Jatkosodan takia talvisodan jälkeinen tilojen muodostaminen keskeytyi. Nyt toimintaa päästiin jatkamaan. Pojan vanhemmat onnistuivat saamaan ja ostamaan pienen metsätilan, jossa kasvoi mahtavia kuusia ja mäntyjä, oivallista tavaraa pientilan asumuksia varten. Niistä puista pystyttiin rakentamaan pieni mökki, sauna ja navetta ja vielä myöhemmin isompi kunnon talo. Raivattiin peltotilkut, kylvettiin heinikot, kynnettiin perunapellot. Se oli kovaa ja armotonta aamusta iltaan raatamista.

Pojan isä on ollut kestokykynsä rajoilla. Tärkein työ on tehty, pellot kasvavat heinää, metsätyöstä saa ne vähät rahat, jotka tarvitaan niihin hankintoihin, mitä eivät omilta pellot pysty tuottamaan.

Miehen sielua piinaavat sodan jättämät, syvällä syöpyneet henkiset vauriot. Ne vainoavat häntä yön pimeinä hetkinä. Humala auttaa siihen piinaan, ahdistus pääsee purkautumaan humalatilassa. Ei ole kriisiapua. On vain pakko selvitä. On jo vuosi 1951. Poika on kuusivuotias, metsän poika.

On pimeä aamuyö, pojan isä istuu tuvan pöydän päässä, kivääri nojaa pirtin pöytään, isä pitelee sitä kaksin käsin ja karjuu humalan kiihottamaa tuskaansa öljylampun valaisemaan hämärään huoneeseen:

”Perkeleen huora, tapan sinut, saatana.”

Poika makaa laverilla aivan isän vieressä ja äiti omassa vuoteessaan kamarin puolella. Humalainen karjuminen on jatkunut jo jonkin aikaa ja kiihdyttänyt miehen vainoharhaisen mielentilan siihen pisteeseen, että hän on hakenut vintiltä sotilaskiväärin. Hän ei ole kertonut, miten se on hänen käsiinsä joutunut.

Isä huutaa, ääni särkyy, vaahto valuu suupielestä:

”Tapan sinut, saatanan huora!”

Isä ampuu kohti kamarin seinää, jonka takana äiti nukkuu. Luoti lävistää hirsiseinän. Poika pelkää, mutta hänen suojamekanisminsa tyhjentää pelkäämiseen liittyvän muistin. Myöhemmin hän muistaa ainoastaan pelänneensä, että luoti osui äitiin, että nyt äiti kuoli.

Isä lataa ja ampuu uudestaan. Luoti lävistää tuvan oven.

”Tulkaa tänne vaan, saatanat!”

Isän humalainen karjuminen toistuu usein, silloin kun alkoholi saa otteen. Nyt hänellä on kivääri mukana ensimmäistä kertaa. Silloin, kun isä ei juo, on hetkiä, jolloin hän on ihan tavallinen, hänen kanssaan pystyy puhumaan aivan normaalisti ja pohtimaan asioita niinkuin kenen kanssa tahansa. Silloin hän on oikeastaan ihan mukava ja hauskakin, kertoo tarinoitaan.

Mutta… isä lyö äitiä nyrkillä silloinkin, kun ei ole humalassa, kerran päähän niin, että äiti kaatuu ja vaikertaa kivusta. Poika katsoo voimattomana, pelkää isän raivoa, ei uskalla sanoa mitään, ei ole rohkeutta nousta isää vastustamaan, eikä puolustamaan äitiä. Hän tuntee itsensä surkeaksi. Jotain minun on pystyttävä tekemään, en kestä enää äidin vaikerrusta, lyöminen on loputtava, hän ajattelee.

Kesällä, heinäpellolla muutos tapahtuu. Poika on käymässä sisällä tuvassa ja näkee ikkunasta kuinka isä lyö taas äitiä niin lujaa, että äiti horjuu, pitelee päätään, kaatuu.

Äkkiä poika saa jostain voimaa, ihan kuin jokin käskisi toimimaan. Hän juoksee, hakee kiväärin porstuan välikatolta, jossa se on ollut piilossa, tarkistaa lukon, etsii patruunan ja lataa kiväärin, juoksee heinäseipäiden suojassa pellon reunaan ja osoittaa aseella isäänsä, joka on kumarassa äidin päällä, on tarttunut äitiä kurkusta, huohottaa naama punaisena, mutta hyppää vauhkona ylös ja hyytyy paikalleen kun näkee, että pojalla on kivääri, joka osoittaa suoraan häneen.

– Et lyö enää äitiä, poika saa sanotuksi. Hänen äänensä kuulostaa vieraalta, ontolta.

Hänellä on nyt isompi valta kuin isällä ja isän nyrkillä ja on kiire ja hän puristaa kiväärin liipaisinta vaistomaisesti. Pamaus tukkii korvat, ase on painava, sen piippu heiluu liikaa, luoti lähtee taivaan tuuliin, ja kiväärin tukin potku heittää pojan selälleen.

Olkapäähän sattuu kovaa ja itku purkautuu, henki ei kulje.

Isä tulee ottamaan maahan pudonneen kiväärin, ei sano mitään, huohottaa vieläkin, katsoo poikaansa niinkuin ei koskaan ennen, lähtee viemään asetta pois.

Äiti kömpii köhien ylös, tulee pojan luo, heijaa sylissä ja kykenee sanomaan:

– Tuommoista sinun ei kannata koskaan enää tehdä. Onneksi ei käynyt pahasti.

Tämän enempää asiasta ei puhuta, eikä kivääriä enää sen jälkeen löydy mistään. Kotona ei muutenkaan paljoa puhuta, äiti laulelee enemmän kuin puhuu. Isä ei enää ole lyönyt äitiä. Pojalla ei ole edes aavistusta vielä, eikä ehkä koskaan, mitä kaikkia asioita on asettunut hänen alitajuntansa kätköön, pohjalle saakka, lukkojen taakse – avaimet heitettynä syvälle mustan lähteen syövereihin.

Syksyyn mennessä pojan mielessä on alkanut kypsyä kokonaan uusi ajatus. Jostain se tulee, selkeä ja kirkas. Hän on moneen kertaan kelannut mielessään, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän olisi ampunut isänsä.

”En enää ikinä halua kostaa, siinä ei ole mitään järkeä, sehän on ihan kauhea ajatus. Minähän olisin voinut tappaa isäni. Minä olisin murhaaja, olisin murhamies.”

Hän kuvittelee voisiko elämässä olla muutakin kuin vihaamista, huutamista tai kostamista. Voisiko olla parempia asioita? Jos voisi keksiä sellaisen vastavoiman, joka olisi yhtä vahva kuin kosto. Olisi hyvä keksiä koston vastavoima. Mikähän se voisi olla, mistä sellaisen löytäisin.”

Pojan on yhtäkkiä helpompi hengittää, hän tuntee kuinka maailma avartuu valoisammaksi ja hän vaistoaa olevansa nyt jonkin tärkeän äärellä.

Metsä on pojan ystävä ja turvapaikka. Hän löytää sieltä rajattoman mielikuvituksen lähteen, seikkailun ja yksinäisyyden ilon. Äidiltä hän saa myös tukea ja rakkautta.

Kun sitten koulu alkaa, hän lukee kaikki kirjat, jotka kyläkoulun hyllystä löytyvät. Tuhannen ja yhden yön tarinat ja Kuningas Salomonin kaivokset – ne ovat mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Hyllyssä on kirjasarja Maailmankirjallisuuden mestariteoksia. Sarjassa on Humiseva Harju, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja monta muuta huikeaa elämystä nuorelle, tietoa ja viisautta janoavalle uteliaalle mielelle. Sitten on yksi teos, josta löytyy tukea itämään jääneelle ajatukselle – on oltava olemassa muukin keino kuin kosto.

Eräässä Dostojevskin teoksessa on väite, joka oudolla tavalla lumoaa pojan mielen:

”Hyvyys pelastaa maailman – ei järki.”

Miten niin voi väittää, kyllähän järkeä tarvitaan. Miksi kuuluisa kirjailija sanoi näin? Sehän on todella vahva väite. Tarkoittaako hän sitä, että järki on hyvä olla, mutta ilman hyviä ajatuksia elämästä tulee kovaa ja tunteetonta, että järkevyyden lisäksi tarvitaan rakkautta ja lämpöä ja lempeyttä. Vai tarkoittaako väite sitä, että järki on hyvyyden vastakohta eli paha? Ei kai sentään. Ajatuksen erikoisuus asettuu vaivaamaan pojan uteliasta etsintää.

Tuntuu, että mies on järkeä, nainen ja äiti enemmän sitä lempeää puolta. Pojalle äidin merkitys lapsuudessa on suuri: kauneuden vaalija, turvallisuuden antaja, suojeleva ja rakastava ihminen. Se selittää, miksi hänelle on luontevaa arvostaa naisia myös aikuisena.

Sitten on vielä...