Varchminin kylä
Varchminin kylä Pommerissa ei voi kerskata suuruudellaan. Se on paikka, jonka vain harva maailmankarttaa tutkinut on huomannut. Ja vaikka karttaa olisi tutkinut hiukan tarkemminkin, niin todennäköisesti ei kirkonkylä olisi kohonnut huomattavaksi monien muiden paikkakuntien joukossa. On kuitenkin erinäisiä syitä, miksi huomiomme kiinnittyy juuri tähän kylään.
Aivan tavallinen maantie kulkee vehreiden maisemien halki. Suuret lehmukset ja tammet reunustavat tietä. Vihreät, hyvin hoidetut pellot levittäytyvät laajalle, aivan joenrantaan asti. Lehmät ja lampaat käyskentelevät laitumilla ja lepäilevät puiden varjossa kuumimman päivänpaisteen ajan. Ne näyttävät tyytyväisiltä omissa aitauksissaan. Aivan aitauksen vierestä kulkiessa saattaa eläinten läsnäolon aistia useamman kuin yhden aistikanavan kautta.
Kylää lähestyttäessä voi huomata kylän vahtien olevan hereillä. Pieni, pörrökarvainen koira päästää kimakan haukun. Mutkan takana olevan talon koira haukahtaa lyhyesti kysyen, mitä tapahtuu. Pörröturkki vastaa, että vieraita ihmisiä on tulossa kylään. Seuraava vahti yhtyy mukaan matalalla haukullaan. Iso, musta koira tiedustelee toisilta tarkempia yksityiskohtia. Se saakin vastauksia kimakoiden haukahdusten ja murinoiden muodossa. Nämä kuultuaan se lähtee kohti kylään kulkevia matkalaisia. Nämä olivatkin jo pysähtyneet niille jalansijoilleen ja antoivat koirien tarkastella heitä aivan rauhassa. Tarkastus suoritettiin lähes kiireestä kantapäähän tai ainakin polvesta kantapäähän. Koirat selvittivät myös kulkijoiden aikeet. Väärillä asioilla liikkuva olisi varmasti säikähtänyt koirakolmikon, tai joskus -nelikon tekemää tarkastusta ja pötkinyt pakoon. Kunnialliset ja rehelliset ihmiset kestivät hyvinkin testin. Kun se oli läpäisty, sai tulija kulkea kylässä aivan rauhassa. Tarkastajakoirat ilmoittivat muille kaiken, mitä olivat saaneet selville. Kylän johtajakoiran ilmoitus oli tärkeä. Sen antamien ohjeiden mukaan oli muiden koirien viisasta elää.
Kirkas aurinko paistoi Varchminin kylän torilla, mihin suuri joukko naisia oli kokoontunut kaivolle täyttämään vesiastioitaan. Kaikki olivat pukeutuneet asuun, jota kahdeksannellatoista vuosisadalla pidettiin soveliaana. Leveä villakankainen hame ulottui nilkkoihin. Vyötäröltä se oli tiukka, mutta leveni lantion kohdalta nopeasti. Alushame piti hameen leveänä. Pusero oli pitkä ja ulottui lantiolle asti. Hihat olivat myös pitkät. Puseron kaula-aukko saattoi joidenkin mielestä olla liiankin paljastava. Naiselliset muodot eivät jääneet piiloon keneltäkään. Hartioilla pidettiin yleensä huivia.
Jokaisen arvonsa tuntevan naisen piti hallita ompelutaitoja niin, että pystyi ompelemaan omat vaatteensa. Miesten vaatteiden ompelu kuuluikin sitten räätälille, ainakin juhlavaatteiden. Tavallisia arkivaatteita vaimot ompelivat sekä itselleen että miehelleen lähes taukoamatta. Olihan työmiehillä oltava vähintään kaksi vaatekertaa. Työt kuluttivat vaatteita, eivätkä pesumenetelmätkään olleet kaikkein hellävaraisimpia. Pitihän lapsillekin tosin ommella vaatteita. Useimmiten ne olivat vanhempien vanhoista vaatteista kokoon kursittuja. Kauneus tai tarkoituksenmukaisuus ei niiden malliin vaikuttanut. Moneen kertaan pestyt kankaat sopivat hyvinkin lasten herkkää ihoa peittämään.
Vaimojen kokoontuminen kylän kaivolle oli yleinen tapa. Siellä voi kuulla myös tärkeimmät kuulumiset. Kävihän välillä niinkin, että naiset kerääntyivät kaivolla pienempiin ryhmiin, madalsivat ääntään, katselivat pälyillen ympärilleen ja kertoivat ilmeisen salaisia kuulumisia. Naurunpyrskähdykset säestivät näitä tuokioita, vaikka ne yritettiinkin tukahduttaa. Välillä kikatus ja kalkatus kuulostivat ennemminkin tytönheitukoiden kuin kypsässä iässä olevien vaimoihmisten viestittelyltä. Kun päät taas nousivat kumartuneesta supatteluasennosta, pyyhittiin naurut pois kasvoilta. Ympäristöä katsottiin arvokkaasti, kuin kenen tahansa kunniallisen naisen ja vaimon sopii.
Tori oli kylän keskus. Kaikki tärkeät rakennukset sijaitsivat sen varrella. Pohjoisreunalla sijaitsi kirkko. Se ei ylpeillyt komeudellaan eikä torninsa korkeudella. Se oli rakennettu samalla vuosisadalla. Jyhkeät kivenlohkareet kertoivat seurakuntalaisten halusta saada kylälle vankka Herran huone. Kirkon maalaukset eivät vetäneet vertoja monille taidokkaasti tehdyille maalauksille. Sen sijaan kirkon puuveistokset olivat vertaansa vailla. Vanhalla, jo osittain rikkoutuneella Neitsyt Marian veistoksella oli ihmeitä tekeviä voimia. Niistä kerrottiin hiljaisella äänellä.
Torin toisella laidalla, aivan kirkkoa vastapäätä oli pieni puoti. Sieltä voi ostaa kaikkea tarpeellista: saippuaa, suolaa, rautanauloja, lamppuöljyä, työkaluja ja joskus myös silliä tynnyristä. Puodin omistaja hoiti myös teurastajan tehtäviä. Toisinaan sieltä voi ostaa myös lihaa. Kerrottiin, että joskus oli teurastettava porsas päässyt karkuun ja juossut suoraan sisään kirkon avoimesta ovesta. Se oli jatkanut matkaansa läpi koko kirkon keskilaivan aivan alttarille asti. Mitä sitten tapahtui, on tarinassa jäänyt epäselväksi. Ilmeisesti juuri tuon hämmentävän tapauksen vuoksi annettiin määräys, että teurastaminen oli kiellettyä silloin, kun kirkossa oli jokin tilaisuus.
Torin kolmannella laidalla seisoivat vierekkäin suutarin ja räätälin talot. Molemmat olivat puusta tehtyjä, tyypillisiä saksalaisia taloja. Talojen ikkunanpuitteisiin oli veistetty taidokkaasti erilaisia kuvioita, pääosin kasveja, mutta myös jäniksiä, karhuja ja kauriita. Suutarin puodin oven ulkopuolella riippui iso saapas kertomassa toimialasta. Suuret sakset komeilivat räätälin puodin oven yllä.
Suutarin ja räätälin puodit näyttivät olevan hyvässä sovussa keskenään. Sadeilmalla saattoi suutarin isoon mainossaappaaseen kerääntyä vettä hyvinkin runsaasti. Kerran sattui kovan ukkossateen jälkeen, että räätäli astui ulos puodistaan ja oli menossa tapaamaan tärkeitä ulkomaisia villakankaiden toimittajia. Hänen matkansa oli edennyt juuri saappaan alle. Iloisena tärkeiden liikekumppanien kohtaamisesta ja ehkä myös edessä olevasta maukkaasta ateriasta kestikievarissa räätäli tuli heilauttaneeksi kävelykeppiään hiukan liian railakkaasti. Se sattui osumaan suutarin märkään mainossaappaaseen, joka oli kuin vain odottanut tilaisuutta kaataakseen sisäänsä kertyneet sadevedet pois. Saapas heilahti, huokaisi ja valutti sisältönsä räätälin päälle. Vesiryöppy oli niin yllättävä, että räätäli vain jähmettyi paikoilleen. Hänen silmänsä nauliutuivat saappaaseen hetkeksi ja toiseksikin. Mitä sen jälkeen näkyi ja kuului, olisi käynyt hyvästä teatteriesityksestä. Mukana oli piirteitä tragediasta ja komediasta. Kumpi pääsi voitolle, riippuu näkökulmasta. Voi vain sanoa, että tuo, varsin viaton tapahtuma, aloitti naapuripuotien omistajien välillä tavan kyräillä toisen tekemisiä vähän ilkeällä mielellä.
Torin neljättä sivua täytti osittain leipurin talo. Sen edessä riippui iso rinkeli kertomassa omistajansa ammatista. Talo ei peittänyt koko sivustaa, vaan avoimeksi jäi näkymä hyvinvoivaan maalaismaisemaan. Niityn takana joki virtasi välillä vuolaampana, välillä kituliaampana. Joen varressa oli vesimylly, jolla jauhettiin osa maanviljelijöiden kasvattamasta viljasta. Aivan joen partaalla olevan ison maalaistalon viisi lehmää laidunsivat laitumella, joka ulottui jokeen asti. Kylän muut maalaistalot sijaitsivat sen verran etäämmällä, että niiden rakennuksia ei silmä pystynyt torilta tavoittamaan.
Vilkasliikenteistä tietä matkustavat täyttivät usein leipurin talon takana sijaitsevan kestikievarin. Kyllä siellä kyläläisetkin kävivät syömässä, juomassa ja iltaa istumassa. Kävijäkunta koostui varsin monen maan ihmisistä. Kuultiin tarinoita sotatantereilta eri puolilta Eurooppaa. Toisinaan kulkijat kertoivat...
