VASTATA VAI VAIETA?

Minä valitsin pitkään vaikenemisen. Pelko lamaannutti minut paikoilleni. Pakenin huolella sydämeni kutsua. Minua pelotti ihan järjettömästi mitä siitä seuraa, kun astun näkyväksi ja kirjoitan omaa totuuttani mustaa valkoisella. Pelkäsin sitä, että kirjasta ei tulekaan sellainen kuin toivon siitä tulevan – että se ei ole “täydellinen”. Että en ehkä muista kaikkea ”oikein”.

Pelkäsin tuomituksi tulemista, sitä mitä muut sanovat. Pelkäsin, että sanojani tulkitaan väärin, kuinka kestän kritiikkiä, mitä tapahtuu, jos en kestä ynnä muuta ynnä muuta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olen itse asiassa käyttänyt järjettömän määrän energiaa vastustamiseen, välttelyyn ja pelkäämiseen. Ja loppujen lopuksi kyse on ollut puhtaasti siitä, että haluan tuoda tämän kirjan maailmaan. Kenenkään ei tarvitse edes olla samaa mieltä kanssani mistään, joten miksi stressata? En myöskään voi vaikuttaa siihen miten sanani tulkitaan, joten miksi stressata siitäkään?

Päätin, että nyt saa riittää. Saan pelätä, mutta en voi enää antaa pelon määrittää elämäni suuntaa. Voin käyttää loputtomasti aikaa kirjoittamisen lykkäilyyn, tai sitten voin vain ryhtyä hommiin. Voin ottaa pelkoa lempeästi kädestä kiinni, ja sanoa “tule, mennään yhdessä.” Voin antaa huutia sisäiselle kriitikolleni, ja antautua kamalan ihanalle epätäydellisyydelle.

Olkoon kirja täynnä kirjoitusvirheitä sun muuta! Kirjoitan ihmisyydestä, ja siihen nimenomaan kuuluvat olennaisena osana virheet, epätäydellisyys ja keskeneräisyys. Minun on myös hyväksyttävä, että kirjoitan tämänhetkisestä totuudestani käsin, ja että jo huomenna voin olla jostakin tänään kirjoittamastani asiasta eri mieltä. Ymmärryksemme avautuu uteliaisuuden, omakohtaisten kokemusten ja uuden tiedon myötä. Mikään ei ole koskaan kiveen hakattua. Tämä kirjoitusprosessi on siis kaikkineen ollut maailman paras ihmisyyden korkeakoulu, jonka yksi tärkeimmistä oppiaineista on ehdottomasti ollut ”Näin irrotat kontrollista – antautumisen ABC”.

Ironian huippu on, että minä, ihmis- ja hevospelkoinen ihminen kirjoitan kirjan nimeltä Hevonen oppaana ihmisyyteen. Maailmankaikkeuden huumorintaju on kyllä ihan omaa luokkaansa! Minä, joka olen koko ikäni viihtynyt aina paremmin eläinten kanssa, kokenut yhteyttä enemmän luontoon ja eläimiin kuin ihmisiin. Ihmisyys ja ihmisten kanssa oleminen on ollut minulle vaikea rasti, jota olen paljon joutunut harjoittelemaan. Etenkin luottamuksen rakentamista ihmisiin. Ihmisyyden hyväksymisessä, ymmärtämisessä ja ihmettelemisessä on ollut, ja on edelleen päivittäin työnsarkaa. Onneksi ihmisahdistus on vuosien varrella muuntunut pikkuhiljaa varovaiseksi uteliaisuudeksi ja varmaan myös siksi tämän kirjan oli aika syntyä juuri nyt. Ja varmasti myös siksi kirjoitan aiheesta, joka on herättänyt minussa paljon tunteita, vastustusta ja ahdistusta. Toivon, että voin tällä tavoin luoda toivoa sinulle, joka ehkä kamppailet samankaltaisten tuntemusten äärellä. Sinulle, jonka on ollut vaikeaa löytää omaa paikkaasi tässä maailmassa. Ihmisyyttä me kaikki täällä treenaamme, kukin tavallamme.

Uskon, että uusi sydäntietoisen ajan tapa suhtautua pelkoon, ja ylipäätään kaikkiin tunteisiimme, on kuunteleva kohtaaminen. Emme koeta voittaa pelkoamme, vaan olemme sille läsnä. Pelko on puolellamme, ei meitä vastaan. On viisasta kuunnella mitä pelkomme meille viestii – eri asia on antaa pelkojemme jatkuvasti estää meitä etenemästä kohti sydämemme toiveita. Ajattelen, että meidän ei kuulu etsiä itseämme, vaan muistaa kuka olemme. Kun alamme muistaa, oma voimamme vahvistuu. Muistamista edesauttaa se, että uskallamme hiljentyä itsemme äärelle, ja luonto sekä eläimet ovat erinomaisia tukijoita tässä.

Arkeemme kuuluu usein monenlaisia ärsykkeitä, ja energiamme virtaa kuin huomaamattamme pois itsestämme. Otamme kantaaksemme muiden tunteita, pyörimme somessa vertailemassa itseämme muihin, otamme liikaa vastuuta muiden onnellisuudesta, emme pidä huolta rajoistamme, miellytämme muita konfliktinpelossa, ja kulutamme näin omaa energiaamme. Sitten ehkä pahimmillaan uhriudumme, katkeroidumme ja kyynistymme. Alamme syytellä muita ihmisiä, tai olosuhteita.

Emme ymmärrä, että olemme itse saattaneet itsemme tuohon tilanteeseen. Meillä on vastuu elämästämme. Me olemme elämämme Luojia ja Luojattaria. Maailmankaikkeus kyllä tukee meitä, mutta meidän täytyy itse ottaa askeleita. Meillä on ihmisinä vapaa tahto juuri siksi, että käyttäisimme sitä. Jos jäämme odottelemaan saamme odottaa koko ikämme. Sitten kenties petymme, kun meitä ei tuettukaan yläkerran taholta. Ja kuitenkin kysymys on ollut koko ajan siitä, otammeko oman voimamme käyttöön vai emme. Saatamme myös käyttää verukkeena lausetta, joka on varsin yleinen etenkin New Age -piireissä: “mutta kun mun ohjaus sanoo niin”. Sanooko ihan oikeasti? Vai onko se vain tekosyy olla ottamasta vastuuta omasta elämänpolusta?

Se, mihin fokusoimme vahvistuu. On hyvä pysähtyä välillä kysymään: mihin käytän aikaani ja energiaani? Keskitynkö valittamiseen vai voimautumiseen? Keskitynkö siihen, että elän jatkuvasti menneessä, juoksen samoja ajatusratoja, vai alanko tietoisesti harjoittaa sitä, että visualisoin miltä haaveilemani todellisuus näyttää ja yhdistyn siihen myös tunnetasolla. Keskityn tuntemaan sydämessäni miltä tuntuu, kun toivomani asiat ovat jo tapahtuneet. Alan elää unelmieni elämää todeksi nyt. Valinta on minun. Tämä ei poista kaikkien tunteiden kohtaamista, päin vastoin. Kyse on siitä ohitanko tunteeni, jäänkö niihin kiinni, annanko niille ylivallan vai otanko vastuun tunteistani – kuuntelen niiden viestejä, ja annan niiden virrata kehossani, jolloin ne ovat käytössäni elämänvoimana eivätkä patoudu sisääni muuntuen tuhovoimiksi.

Tällöin voimme myös tietoisemmin suunnata energiamme siihen mitä toivomme, kun tunteet toimivat liittolaisinamme eivätkä meitä vastaan. Energia virtaa sinne minne huomiommekin, joten jos aidosti haluamme astua elämämme johtajiksi meidän tulee vahvistaa sekä tunne- että tietoisuustaitojamme. Kun elämme autopilotoinnilla saatamme vahingossa luoda elämäämme juuri sitä mitä emme halua ja jäämme tällöin myös helposti uhrin rooliin. ”Aina minulle käy näin”, sanomme ja toivomme, että saamme huomiota ympäristöltämme tällä tavoin. Juoksemme samaa rataa, odotamme erilaista lopputulosta ja petymme, kun niin ei tapahdukaan.

Muista, että maailma tarvitsee sinua. Etenkin niinä hetkinä, kun sinun tekisi mieli luovuttaa, älä luovuta. Sinun elämälläsi, äänelläsi ja tarinallasi on merkitystä. Elämällä unelmiasi todeksi muutat maailmaa. Nauttimalla elämästäsi täydesti olet parhaiten Maailmankaikkeuden palveluksessa. Jos haluat aidosti auttaa keskity siihen, mikä tuo sinulle eniten iloa! Kollektiivisesti etenkin naisina harjoittelemme uhritarinastamme luopumista ja omaan sydäntietoisen ajan sankarittaren voimaamme astumista.

Maailma tarvitsee sinua omassa voimassasi. Jos kuppisi on jatkuvasti puoliksi tyhjä, olet uupunut ja stressaantunut et aidosti voi auttaa ketään. Aina kun meistä joku valitsee toimia kuten sisimmässään oikeaksi tuntee, ja luopua uhrin tai marttyyrin roolista, hän muuttaa kollektiivitietoisuutta. Tunnistele siis tarkasti sydämessäsi mistä käsin sanot “kyllä” ja mistä “ei”. Joskus sanomalla “kyllä” itsellesi joudut sanomaan “ei” muille. Muista, että aina kun toimit sisäisyydestäsi käsin rehellisesti, annat kauneimman lahjan itsellesi sekä toisille, vaikka se ei siinä hetkessä siltä tuntuisikaan. Harjoittele sanoittamaan tunteesi ja tarpeesi ajoissa, jotta sisääsi ei muodostu turhaa patoa. Ota oma voima takaisin itsellesi, jos olet sen matkan varrella kadottanut....